Epäuskoa

Ei tätä kyllä meinaa vaan uskoa todeksi. Minäkö muka raskaana? Neljä vuotta sitten päätettiin antaa lupa vauvalle tulla ja nyt se neljän vuoden odotus palkittiin tällä plussauksella. Odotan jo kuumeisesti, että pääsisin vanhempien luota kotiin ja voisin tehdä kotona testin ja nähdä miltä se näyttää positiivisena. Aika helppoa on kyllä ollu täällä ja salata tämä asia, kun omakin olo on niin epäuskoinen.

Pientä huolta mieleen on tuonut hoitajan sanat tuloksen ja hcg-arvon kertomisen jälkeen; vielähän emme tiedä onko kyseessä normaali raskaus. Mutta olen yrittänyt järkeillä asian itselleni niin, että olishan ne pyytäneet mut uuteen verikokeeseen ennen tuota ultraa, jos arvo olisi hälyttävän matala. Onhan se niin? En muista kirjoitinko edelliseen viestiin, mutta arvo oli siis 76,2. Netistä googletetun taulukon mukaan arvo pitäisi olla jotain 3-reilun 400 väliltä.

Joten ei auta edelleenkään muuta kuin uskoa, että raskaana ollaan. En halua viettää seuraavaa kolmea viikkoa murehtien.

Puulla päähän lyötynä

"Kävitte aamulla täällä verikokeessa ja se on positiivinen, olette raskaana. Onneksi olkoon!"

Ei siihen paljon muuta tarvittu, että sai tämän naisen hölmistymään. Olin ihan varma, että tulos on negatiivinen ja sanoinkin hoitajalle, että on tuntunut siltä, että menkat alkaa. Mutta se on kuulemma ihan normaalia alkuvaiheessa siinä kohtaa, kun menkkojen pitäs alkaa. Tiesinhän minä sen, sen verran monet alkuraskauden oireita-keskusteluketjuja lukeneena. Mutta en ajatellut, että se mun kohdalla olisi mahdollista. Se, että mulle tulisi tuollaisia alkuraskauden oireita.. muista oireista en oikein tiedä.
Tissit on vähän arat olleet viimeiset pari viikkoa (oon selittäny lugeilla),
Vessassa oon ravannu yölläkin (mutta tottakai sillä määrällä mitä on tullu juotua vettä hyperin pelossa), Hikoilu (okei, no se on jossain määrin ollut poikkeuksellista.. mutta on liittynyt aiemminkin siihen, että menkat alkaa. Tosin nyt sitä on ollu jatkuvasti, ei pelkästään öisin..)
Mielialat on heitelly ja oon saanu ihan kunnon itkukohtauksia (IVF on ollu todella rankka henkisesti ja tää odottaminen.. yllättääkö ketään, jos vähän on tunteet pinnassa?)

Hoitaja varas mulle ajan alkuraskauden ultraan, joka on ens kuun lopulla. Viikkoja pitäs olla sillon 7+3 eli sykkeenkin pitäs kuulua.. Ei kai se auta kuin mennä sinne asti uskoen, että tämä on oikeasti totta. Että tuolla mun sisällä on joku pieni ihmisenalku.

Neiti Kevät ja Untamo 4+0 (viikotkin piti netistä tarkistaa, kai ne on noin?)

Tapaninpäivän turvotukset

Turvotus on jälleen palannut kuvioihin, mutta nyt sitä ei kyllä voi selitellä millään muulla kuin jouluruuilla ja -herkuilla. Ja niitähän on tullut syötyä, onneksi ostin itselleni lahjaksi pehmoisen oloasun. Joustavat housut ja huppari ovat olleet viime päivien vaatetukseni ;)

Joulu kaksin meni hyvin ja rennoissa tunnelmissa. Kotoa opittuja perinteitä noudattaen katsoimme joulurauhan julistuksen, kävin kävelyllä koiran kanssa ennen saunomista. Ja saunapuhtaina sitten vielä valmisteltiin loput ruuat. Mieheni paistoi meiän luomukinkkumme ja siitä tuli varsin maistuvaa, äitini reseptillä tehtiin porkkanalaatikkoa ja muut laatikot hommasimme valmiina. Rosollin määrä oli ehkä hieman yliarvioitu, kylmäsavulohta olisi voinut olla enemmänkin. Kaiken kaikkiaan ihania jouluruokia, joita söimme keittiössä kynttilän valossa. Sitten avattiin lahjat, joita niitäkin oli kertynyt ihan mukava määrä, kun anoppilasta oli tullut iso paketillinen joululahjoja. Toki olimme myös toisillemme ostaneet muutamat lahjat.
Tämä on ollut kyllä mukavaa, rentoa yhdessäoloa.

Huomenna aamulla verikokeeseen. Toivottavasti vastaus on joko selvästi raskaana tai ei raskaana, eikä mitään epäselvää siltä väliltä. Illalla hyppään junaan ja matkustan joulunjatkoille vanhempieni ja sisaruksieni luokse. Epäilemättä lisää lahjoja on odotettavissa on siellä suunnalla :)

Tänään on muuten pp.11, vähän on tuntunut menkkamaista oloa ja lugejen näyttää tulleen jotain rusehtavaa. Mutta noihinhan ei kiinnitetä mitään huomiota, ei varmaan ei ;)

Hyvää joulua!

Ei tullut päävoittoa joulukalenterista.. toisen päävoiton kohtalo selviää maanantaina. Sitä ennen en testaa, niin monta negatestiä tehneenä, en halua ottaa riskiä, että tuijotan taas tyhjää ruutua.
Mieli on vähän positiivisempi kuin edellisessä postauksessa, en liitele pää pilvissä enkä myöskään ole maani myyneenä.. ehkä oikea kuvaus mielialalle olisi realistisen toiveikas?

Kohtalon ivaa

22.12 ja kaksi päivää jouluun, veikkauksen joulukalenteristani on raaputtamatta kolme ruutua. Raaputin tänä aamuna ensimmäisen (yhdeksästä) merkin 20 000 päävoittoon. Mitä luulette, vieläkö on mahdollisuuksia?
Epäilen "hieman"

Pp.7 tuttuja vihlaisuja mahassa, tutunoloista hikoilua ja itku herkässä jne. Tunnen itseni, tiedän ne merkit.. miten ne voisivat olla väärässä, kun eivät ne tähänkään asti ole olleet?

Tuntuu, että kummatkin päävoitot ovat yhtä kaukana.

Erilainen joulu

Tänä vuonna joulu tulee olemaan erilainen kuin ennen.
Tänä vuonna vietämme joulun ensimmäistä kertaa kaksistaan kotona, positiivisesti ajateltuna toivon, että myös viimeistä kertaa.

Aikaisempina vuosina olemme matkustaneet joko yhdessä tai minä yksin viettämään joulua vanhempieni luo ja kerran yhteisen historiamme aikana myös miehen vanhempien luo. Olen aina tykännyt joulusta ja tottunut niihin jouluperinteisiin, mitkä lapsuudenkodissani on olleet hyvin pitkälti samanlaiset aina. Tuo joulu, jonka vietimme miehen vanhempien luona, olikin tästä syystä myös erilainen joulu ;)

Teimme syksyllä jo päätöksen, että tänä vuonna toimimme näin ja varoitin äitiäni jo hyvissä ajoin, että ehtii totuttautua ajatukseen. Eipä heiltä vastalauseita tullut, ilmeisesti minulla on jo tässä iässä oikeus tehdä päätöksiä oman elämäni suhteen. Suurin syy olikin tietenkin noiden hoitojen takia, tosin jos kaikki olisi mennyt niin kuin suunniteltiin, niin tässä vaiheessahan jo tietäisimme miten kävi. Mutta koska kuviot hieman lykkääntyivät, niin tämä päätös tuntuu entistä paremmalta.

Ajattelin aluksi, että laitamme oikein kunnon joulun kotiin, mutta nyt kun olenkin ollut tässä vielä toipilaana, niin.. no ystäväni lohdutti, että kyllä se joulu tulee, valmistelimpa minä sitä tai en. Ja tottahan se on. Jouluruokia meille kuitenkin tulee, luomukinkku on laitettu tilaukseen ja porkkanalaatikkoa ajattelin väsätä itse, leivon pipareita kummankin ja torttuja miehen mieliksi. Kaupasta tarttui mukaan tänään pieni tekokuusi olohuoneen pöydälle koristeeksi. Luulen, että meidän lahjat mahtuvat sen juurelle oikein hyvin. Uskon, että tästä tulee hyvä joulu. Me syömme hyvin, vietämme aikaa yhdessä omana pienenä perheenämme, käymme metsässä kävelyllä koiran kanssa ja nautiskelemme. Ehkä sen kruunaa sitten Tapaninpäivänä tehty raskaustesti.. jos sinne asti selvitään ilman vuotoa, niin luulen että on pakko testata. Seuraavana päivänä on sitten veritestin vuoro, mutta onhan se kiva, jos osaa jo vähän varautua lopputulokseen.

Lupauduin nimittäin joulunpyhien jälkeen käymään vanhempieni luona, kaikki nuoremmat sisaruksetkin ovat siellä vielä silloin.. mitähän jos plussaankin, voi olla pokassa pitelemistä ;)

Positiivisin sekä luottavaisin tunnelmin ja jo melkein normaalissa olotilassa oleva Kristiina & Untamo pp3.

Mutkia matkassa..

..oli pienellä vauvanalullamme, joka tänään sitten kuitenkin siirrettiin kohtuun!

Kävin aamulla ultrassa ja munasarjat oli edelleen turpeat, mutta mitään nestettä ei näkyny vatsaontelossa ja oikea puoli oli kuulemma jo siis selvästi pienentynyt (sieltä puoleltahan tuli ne huimat 37 munarakkulaa). Ja koska olonikin oli olosuhteisiin nähden hyvä, niin lääkäri päätti että siirto tehdään. Myöskään se verikoearvo ei ollut hälyttävä.

Ajattelin, että siirto on varmaankin hyvin nopea ja helppo toimitus, enkä miestäkään pyytänyt henkiseksi tueksi. Vaikka käytävällä mua vastaan tulleet "tutut kasvot punktiopäivältä" näyttivät ottaneen miehen mukaan. Ilmeisesti ajat siirtoon meni siinä järjestyksessä, kun oltiin maanantainakin, kun saapuessani hoitopaikkaan, näin pariskunnan parin vuoteen päästä ja sitten odotustilassa istuessa toimenpidehuoneesta poistui vieruskaverit. Hymyilin naiselle ja hän huiskutteli minulle.. näinköhän näemme joskus alkuraskauden ultrassakin siellä..

Siirto sinänsä oli varsin epämiellyttävä kokemus, ei lainkaan niin läpihuutojuttu kun olin luullut. Onneksi lääkäri jälkeenpäin lohdutti, että ei tämä yleensä ole näin vaikeaa. Toimenpiteen teki myös epämukavaksi se, että virtsarakko piti olla täynnä. Siirron aloitti ensin yksi lääkäri, joka aikansa äherrettyään ja välineitä vaihdettuaan totesi, että ei onnistu. Yritin olla rentona ja ajatella, että kyllä tämän joskus täytyy loppua. Keskityin taas hengittämiseen, mistä sain kehuja maanantainakin. Jotain hyötyä useista pilates-tunneista ja sen hengitystekniikasta. Lopulta lääkäri luovutti ja kutsui paikalle toisen lääkärin, joka sitten kans reittiä etsittyään lopulta sai kun saikin alkion perille. Hoitajat oli tuttuja maanantailta ja aivan ihania kummatkin, he jutteli ja yrittivät saada varmastikin mun ajatuksia muualle toimenpiteestä ja toinen silitteli olkapäästä ja kertoi aina milloin voi tuntua vähän enemmän.
Oikeastaan varsinaista kipua ei tuntunut kuin kerran, muuten lähinnä vaan epämiellyttävää tunnetta siitä, että paikkoja roplataan. Jälkimmäinen lääkäri oli mainio tapaus, totesi mm. siirron jälkeen, että "nyt seuraavan 3-5 päivän aikana se alkio joko tarttuu kiinni tai sitten ei, mutta sinä itse et voi tehdä asialle yhtään mitään. Pissalle voit mennä tästä suoraan, eikä se sieltä ulos tule." Jälkeenpäin mietin, että herkempi ois voinu loukkaantua tuosta, kyllähän minä vaikka ensikertalainen olinkin, niin tiesin tuon. Mutta mua lähinnä nauratti :) Pyysin myös tätä lääkäriä piirtämään kartan seuraavaa kerta varten, niin ei ole niin hankalaa.

Mutta nyt siis ollaan raskaana kunnes toisin todistetaan. Sen ajatuksen voimalla yritän mennä, veritesti on  27.pvä ja katotaan jos sitä ennen teen testin kotona. Kerätyistä munasoluista 18 oli ollut kypsiä ja 9 oli lähtenyt hedelmöittymään. Yksi alkio oli siirretty pakkaseen ja toinen on nyt kyydissä, 7 on vielä tarkkailussa, että josko niistäkin ois johonkin. Melkoinen kato siis kävi ja kyllähän se harmitti, nyt toivon onnistusmista kahta kovemmin, en mä ihan heti haluaisi tähän lähteä uudestaan. Vaikka kaiken kaikkiaan ei tästä nyt niin huonot muistot jääny. Hoitopaikan lääkärit ja erityisesti hoitajat oli kyllä kaikki tosi ihania ja varmasti lähetän kiitoskortin, jos tämä onnistuu. Mutta toki muutenkin ois voinu kiittää siitä kaikesta mitä ovat tehneet.

Huomisesta eteenpäin pääsen sitten tutustuun Lugeihin, ei olekaan aikasemmin tarvinu niitä käyttää.

-Neiti Kevät ja Untamo pp0

Olotiloja kuullostellessa

Sain puhelun tänään hoitopaikastamme, kirjoitin eilen että soittavat, jos on jotain ongelmaa. Mutta tänään muistin, että hehän aikoivat soittaa joka tapauksessa. Koska siirtoon pääsy ei ollut meillä läpihuutojuttu, suuren munarakkulamäärän takia.

Käskivät tulla huomenna aamulla käymään ultrassa tilanteen tarkistuksessa ja sitten tehdään päätös palaanko iltapäivällä takaisin hakemaan alkion kyytiin. Hoitaja kyseli tuntemuksiani ja olotilaani. Onhan se ihan ok, mitä nyt vähän turvottaa ja tuntuu alavatsalla, etovaa oloa on ollut myös ilmoilla. Joten onko tämä nyt sitten lievää hyperiä, ainakin oireet sopisivat siihen.

Edelleen suurin toiveeni on se, että olemme saaneet mukavan määrän alkioita. Siirron väliin jääminen ei ole maailmanloppu, jos tilanne munasarjoissa ei näytä hyvältä, niin miksi ottaa riskiä? Harmittaahan se varmasti, en sitä kiellä, mutta ei se maailmanloppu ole. Pääsimme kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen pistokset aloittamaan, lääke tehosi ja punktiokin oli helppo. Tuossa on jo monta hyvin mennyttä asiaa. Mutta kyllähän se mahdollisuus, että saisin huomenna pienen vauvanalun kyytiin, olisi aivan huikeaa. Ennen kuin vuosi vaihtuisi, saisin tietää olenko raskaana vai en. Mutta kuitenkin järjen ääni päässäni sanoo, että terveys ja oma hyvinvointi tulevat etusijalla.

Punktiopäivän iltana

Punktio on nyt sitten takana ja päivästä jäi varsin hyvä mieli, vaikka päivä sairaalassa olikin pitkä. Oltiin paikalla puoli ysin pintaan ja kotiin päästiin lähteen puoli kolmen aikaan. Kuulemma poikkeuksellisen kiireinen päivä, meitä oli 7-8 pariskuntaa tulossa punktioon. Oma vuoromme oli vieläpä toiseksi viimeisenä, joten ehtihän siinä jännittää ennen toimenpiteeseen lähtöä. Varsinkin kun pari edeltävää tuli sieltä itkien pois.

Onneksi esilääkitys rauhoitti jonkin verran ja vielä pöydälle asettuessa vitsailin, että tästä ei sitten karatakaan mihinkään, kun nilkkat pistettiin kiinni telineeseen. Ja kunhan kanyyli oli pistetty käteen ja lääkettä alkoi tulla, niin johan oli autuas olo. Kiva pieni päiväpöhnä ;) Hoitaja käski muistaa pysyä hereillä ja hengittää ja oli muutenkin oikein rohkaiseva. Ei sillä, että tuo punktio nyt oikeasti ois ollu niin kamalaa, että oisin tarvinu kauheasti rohkaista. Lääkkeet oli kyllä toimivat ja ainoastaan, kun vasemmalla puolella piti mennä kohdun läpi, niin se tuntui. Vasemmalle puolelle jäikin pari follia, kun olivat niin hankalassa paikassa. Toisaalta, kun lopullinen tyhjennettyjen munarakkuloiden määrä oli huimat 57, niin ehkä ne pari sinne jäänyttä ei haittaa. Munasolujakin tuli mukavat 22, joten täytyy olla tyytyväinen. Siirto on nyt suunniteltu keskiviikolle, mutta huomenna tulee sitten soittoa, jos on jotain ongelmaa. Ainakin halusivat ensin kattoa jonkun verikokeen tuloksen mikä multa otettiin aamulla..

Lääkityksen vaikutuksen loputtua maha oli jonkin verran kipeä ja olo oli muutenkin nuutunut. Särkylääkkeet ja se, että pääsi kotiin syömään, helpottivat oloa kyllä kummasti. Jospa se tästä! Mieskin uskalsi nyt tunnustaa, että häntäkin jännitti kovasti ja pelotti mun puolesta, että jos oonkin kovin kipeänä.

Punktiopäivän aamuna..

Puolen tunnin päästä pitäs aloittaa matka kohti sairaalaa.. tunnelmat on odottavat ja jännittyneet. Ja tuskastuttaa, kun ei saa syödä aamupalaa. Minä syön aina aamupalan, ei vaikka kuinka yritti eilen tankata vielä ennen nukkumaanmenoa, niin nyt on nälkä. Onneksi toimenpiteen jälkeen saa sitten jotain pientä purtavaa, sitä odotellessa ;)

Viimeisellä piikillä

Pah, hukkaan meni hyvät jännitykset Pregnylin suhteen. Mustelmaisesta mahasta löytyi vielä kohta mihin en oo pistäny ja peloista huolimatta se ei sattunut ollenkaan. Valehtelematta viis minuuttia piti kerätä rohkeutta pistämiseen, kyllä sitten jälkeenpäin huvitti.

Mutta nyt on sitten lääkkeet otettu ja kännykästä poistettu kaikki neljä hälytystä. Siitäkin huolimatta heräsin aamulla kesken unien. Ei ollut edes vessahätä tai mitään muutakaan, jostain syystä vaan heräsin. Katoin kännykkää ja tajusin, että kellohan on 06:20. Eli  ilmeisesti elimistöni on tottunut siihen, että noihin aikoihin käydään hereillä sumutteen takia ja sitten jatketaan unia. Toivottavasti se myös pian tottuu siihen, että tuohon aikaan voi jatkaa unia.. varsinkin viikonloppuisin.

On kyllä helpottavaa ajatella, että kohta tämä hoitokierto on ohi ja jos hyvin käy, niin sitten on jäljellä enää kahden viikon "olenko-raskaana"-piinailu. Sehän on varmasti ihan helppoa ;)

Kuka voisi kelloon pistää vähän vauhtia?

Se on kyllä totta, että odottavan aika on pitkä.. yleensä viikonloput on kivoja ja ne sujahtaa aina liian nopeasti ohi. Nyt tuntuu, että jo pelkästään tämä lauantaipäivä on ollut p-i-t-k-ä! Kun ei oikein mitään kauheasti voi touhuilla, mieli tekis mennä joululahjaostoksille ja siivoilla asuntoa, mutta pakko on pakottaa itsensä vaan ottamaan rauhallisesti.

Lisäksi pakko on vielä valvoa puolille öin, että "saa" pistää Pregnylin. Eilinen Puregoni sattui jo sen verta paljon, että ei kauheasti innostais enää pistellä mitään. Sumuttelutkin loppuu sitten tänään, eihän sitä olekaan jatkunut kuin lokakuun lopusta alkaen. Lähestulkoon pieni ikuisuus tuntuu olevan siitä, kun aloitin sumut ja tämä hoitokierto käynnistyi. Pitkä kaava on ollut kyllä kirjaimellisesti pitkä.

Edelleen täytyy vaan pitää peukut ja varpaat ristissä, että saadaan alkioita hyvin pakkaseen. En haluaisi heti kyllä tähän uudelleen alkaa. Niin ja nimenomaan pakkaseen alkioita, en jaksa uskoa, että pääsemme tuoresiirtoon. Pidetään sitä ylimääräisenä bonuksena tähän päälle, jos sinne päästään :) Mies on ollut ihan innoissaan, että ajatella jos tämä nyt onnistuu.. on pitänyt häntä vähän jarrutella ja samalla yrittää pitää omakin mieli siinä uskossa, että sinne siirtoon ei päästä.

On tämä kyllä ollut kyllä melko rankkaa, mutta onneksi on ihana mies vierellä, vertaistukea ja ystäviä. Niiden voimalla mennään!

Turvotusta ja jännitystä

Vitsit, miten voikin olla mahtava olotila! Tiistaista eteenpäin on kyllä turvottanu melkolailla ja oonkin naureskellu, että jos se yks ihminen töissä sai epäilyksiä muidenkin mieleen, niin ei ne ainakaan ole hälventyneet tän mun olotilan ansiosta. Oon kulkenu kyllä löysissä housuissa ja hupparissa, ei paljon farkkuja oo tehny mieli jalkaan laittaa. Paitsi yhdet, joita oon käyttäny ollessani hieman pyöreämpi. Ne on nyt varsin hyvät, eikä edes vyötä tarvi :)
Muutenkin tuolla mahassa on ollu nyt enemmän tuntemuksia ja on pitänyt vähän hidastaa tahtia, kun reippaasti kulkeminen ja touhottaminen ei tunnu omalta jutulta tällä hetkellä. Tässä ilmeisesti saa hyvää esimakua raskaana olemisen ihanuudesta ;)

Noiden fyysisten oireiden ansioista on tällä hetkellä melko hankala unohtaa ja olla ajattelematta tätä hoitoa. Eilen töissäkin purskahdin itkuun ihan mitättömstä asiasta. Johtaja pyysi mut jutteleen yhdestä asiasta mihin olin suhtautunut viikkopalaverissa sovittujen toimintatapojen vastaisesti. Ei todellakaan mikään iso asia, mutta häntä oli se jäänyt mietittymään ja halusi keskustella vielä siitä. En ottanut siitä nokkiini tai mitenkään kokenut keskustelu syyttävänä ja onneksi johtajakin tietää, että käyn tällä hetkellä henkisesti raskaita asioita läpi, joten hänkään ei ihmetellyt reaktiotani.
Joten kuten sain soperrettua, että tämä johtuu siitä, että ensi viikko lähenee ja se pelottaa & pyörii mielessä. Johtaja ymmärsi kyllä ihanasti ja meinasi, että kannattaa miettiä omaa jaksamista. Työni on kuitenkin fyysistä ja pitäisi pystyä olla aidosti läsnä. Niinpä sitten jäin sitten kotiin täksi ja huomiseksi päiväksi ja toivon todella, että punktio ens viikolla olisi jo heti maanantaina. Jos ei ole, niin sitten täytyy varmaan sitäkin päivää pyytää sairaslomapäiväksi.

Huomenna tosiaan aamupäivällä on kohtalon hetket ja selviää milloin punktio on. Sen perusteella voikin sitten taas suunnitella elämää vähän eteenpäin. Pitäs nimittäin yrittää ratkaista joulun ajan-dilemma. Olemme mieheni kanssa sopineet, että vietämme joulun kaksin kotona, mutta sitten minua on myös painostettu tulemaan joulun jälkeen käymään lapsuudenkodissa. Ainut pieni ongelma nyt vaan on, että tämän hoitokierron tulos selviää sitten sillä samalla viikolla, mikäli siis siirtoon asti päästään. Tulee tulokseksi kumpi vain, niin haluaisin vastaanottaa sen tiedon mieheni kanssa yhdessä. Mutta hankala tästä on äidillekään puhua, että miksi en vielä osaa sanoa varmuudella miten tulisin, kun hän ei tiedä meidän tilanteestamme. Tämähän tietenkin ratkeaisi taas sillä, että kertoisin suoraan.. jälleen jään pohtimaan tuota asiaa..

Labrakuulumisia

Verikokeessa käyty ja vaste lääkkeelle oli hyvä, ehkä annos hieman yläkanttiin jos ymmärsin oikein..? Mutta jatketaan samalla määrällä ja jatketaan seuraavan etaapin odottamista. Perjantai - tuo kohtalon päivä on onneksi pian :)

Lääkekatto

Kävin keskiviikkona hakemassa reilulla parilla sadalla eurolla Puregonia ja tänään yllätyin iloisesti Kelan sivuilta kattoessani, että lääkekattoni on enään n.70 euroa vaille täyttymistään. Ens viikolla pitää varmaan hakea Suprecuria ja toki lisää Puregoniakin, joten kyllähän tuo mieltä lämmitti huomata, että enää tarvi vain noin vähän maksaa itse ja sen jälkeen saakin "tuntuvalla alennuksella". On se hieno homma tuo lääkekatto!

Pikkujoulutunnelmissa

Kolme päivää pistoksia takana ja kyllä se vaan jännittää edelleen :) Ehkä johtuu enimmäkseen siitä, että nyt tuo pistäminenkin tuntuu enemmän kuin ennen. Mutta on kai se ihan ymmärrettävää, jos pistää kolme kertaa suuremmalla annostuksella kuin aiemmin?

Eilen oli työpaikan pikkujoulut, mitkä vähän stressas etukäteen, että miten oikein teen. Menin ennen pikkujouluja työkaverin luo, joka tietää vaikeuksistamme. Hänelle pystyin avautumaan asiasta ja kysymään mielipidettä, että A)kerronko valkoisen valheen, joka ei välttämättä mene läpi B)sanonko, ettei alkoholi maistu ja asetan itseni sitä kautta kolmannen asteen ristikuulusteluun vai C)jotain muuta? Hän muistutti sitten eräästä yhteisestä työkaveristamme, joka huijasi risteilyllä meitä muita juomalla tyyliin yhden lasillisen ja sitten myöhemmin haki alkoholittomia drinkkejä. En itse edes muistanu tuota, mutta muistin kyllä että meni ihan täydestä. Joten totesin, että taidan ottaa itsekin tuon linjan, paitsi että juomien haun korvasin sillä, että oli sama lasi koko ajan kädessä. Otin pari pientä hörppyä ja kävin välillä tyhjentään lavuaariin siitä ja glögiinkin laitoin muka terästettä..

..ja täydestä meni! Paitsi, että yksi työkaveri vähän antoi epäileviä katseita illan aikana. Ja sen jälkeen, kun lähdin ilmeisesti poikkeuksellisen aikaisin, niin tämä ihminen oli alkanut esittään omia epäilyksiään. Ihmetteli kun lähdin niin aikaisin, mutta onneksi sen oli muut kumonnu sillä, että pääsin kimppataksilla samaan suuntaan menevän työkaverin kans. Sitten esitti myös sen "x on varmaankin raskaana", mutta senkin oli muut kumonneet sillä, että kyllähän minä join siellä.
No kyseinen ihminen saa mun mielestä epäillä mitä epäilee omassa mielessään. Pitää ehkä varalta keksiä jokin näpäytys takaisin, jos vielä tiistaina saan kuulla vihjailuja tai uteluja, kun eihän tämä asia oikeasti hänelle kuulu!

Mahtavia uutisia!

Eilisen synkistelyn jälkeen on taas kiva kirjoitella hyviäkin uutisia! Nimittäin tämän päiväisellä lääkärikäynnillä sain kuulla, että pistoshoidot VOIVAT alkaa!

Lääkäri oli alussa vähän ihmeissään, kun mulla ei ollu vuoto alkanut teroluteista huolimatta. Ja ihmetteli myös, etten ollut ottanut yhteyttä silloin, kun oli sitä ylimääräistä vuotoa. Hyväksyi kuitenkin selityksen, että luulin sen johtuvan pelkästään Suprecurista. Katottiin ultralla tilannetta ja kun limakalvo oli ohut eikä viimeksi näkyneitä munarakkuloita enää ollut, niin (toista lääkäriä konsultoituaan) lääkärini totesi, että voidaan pistokset aloittaa. Vielä aamulla vallalla ollut epätoivo, suru ja pelko hoidon epäonnistumisesta vaihtui iloon ja toki pieneen jännitykseen. Olin niin tyytyväinen, että ei haitannut vaikka odotin 1,5 tuntia päästäkseni hoitajan ohjaukseen.

Pistosten aloittaminen oli taas jotenkin jännittävää, vaikka se olikin vielä tuoreessa muistissa, että ei se oikeasti satu. Vajaan viikon päästä sitten labrakokeella tarkistaan miten lääke on vaikuttanut ja ensi viikon lopulla saan tietää milloin punktio on. Vaikka haluankin ajatella hoidon vaihe kerrallaan, mutta haluaisin uskoa, että kyllä tässä punktioon mennään!

Nyt pitäis sitten vaan keksiä millä huijaan työkavereita pikkujouluissa.. enhän minä ennenkään ole kuppiin sylkenyt, niin mites nyt sitten yhtäkkiä?? Syksyllähän yks työkaveri kysyi suoraan, että olenko raskaana, kun kuuli etten ollut nauttinut alkomahoolia eräällä viikonloppureissulla. Ehkäpä keksin valkoisen valheen lääkekuurista..? :)

Mutta kyllä tämä vaan tuntuu mahtavalta, kun on saanut hyviä uutisia! Aamulla itkin koiran kanssa lenkillä ja olin ihan varma huonoista uutisista. Ei pitäisi murehtia etukäteen, mutta valitettavasti se on todella paljon helpommin sanottu kuin tehty :)

Se toinen

Pieni poika makoilee unisena sängyssä, eikä jaksaisi millään nousta. Tarjoan syliäni ja pieni poika kapuaa siihen. Kiepsahtaa syliin ja nojaa päätään olkapäähäni. Yhdessä menemme ja autan vaatteiden kanssa. Poika haluaa kuitenkin olla vielä sylissä, pienet kädet hiplaavat hiuksiani. Minäkään en halua laskea poikaa sylistä, halipula taitaa vaivata kumpaakin yhtä paljon. Istumme sylikkäin hetken, lopulta poika kipittää toisten luo syömään. Aina välillä haikeus valtaa mielen, pojalle kuten muillekin on olemassa joku paljon minua tärkeämpi. Tiedän, että työni on tärkeää ja lapsille olen se tärkeä tuttu aikuinen. Mutta milloin minulla on se, jolle saan olla se tärkein?

Välillä tämä kaikki on vaan niin raskasta jaksaa. Huominen lääkärikäynti pelottaa, vuoto ei ole vielä alkanut.. ja niin, ennen sen alkua ei pistokset voi alkaa. Menkkatuntemuksia on ollut jo pari päivää, mutta vuotoa ei näy. Miksi oma kroppa pettää tärkeällä hetkellä? Pelottaa, että hoito täytyy keskeyttää. Mutta vielä enemmän taas tällä hetkellä pelottaa, että tämä ei koskaan onnistu? Ei edes auta, vaikka yritän ajatella, että on hyvinkin mahdollista, että pelkään turhaan. Eihän tässä olla vasta kuin ensimmäisen IVF:n alkutekijöissä.. Mutta silti, peloilleen ei oikein voi mitään.

Pause

Ihanan talvinen keli ulkona, kävin pitkän kävelylenkin koiran kans metsässä ja nautin hiljaisuudesta sekä lumisesta maisemasta. Toivottavasti lumet ei lähde pois hetkeen, vaan jatkuisi pitkälle yli joulun tällaisena. Olen pikkuhiljaa yrittänyt alkaa virittäytymään joulun odotukseen ja ajattelinkin tänään laitella jouluverhoja ja kaivella jouluvaloja sekä -koristeita esille. Tänä vuonna on ensimmäinen joulu, jonka vietämme miehen kanssa kahden omassa kodissamme. Aikaisemmat joulut ovat menneen yhdessä tai erikseen jomman kumman vanhempien luona. Nyt haluamme kokeilla joulun viettämistä kahden, toivottavasti tästä ei kuitenkaan tule tapa, vaan ensi joulua viettäisimme kolmisin.

Yksi suurimmista syistä tälle ratkaisulle on se, että nyt tämän käynnissä olevan hoidon lopputulos ratkeaa toivottavasti joulun tienoilla. Pieni kysymysmerkkihän tässä toki on vielä, että jatkuuko hoito enää keskiviikon jälkeen.. sen ratkaisee miltä munasarjani näyttävät 0-ultrassa.

Ajatukset mitä metsässä kävellessä tuli mieleen, jotenkin liittyi taas siihen tunteeseen, että elämä tuntuu olevan useimmiten pausella näiden hoitojen vuoksi. Varmaan hyvin tuttua kaikille hoidoissa oleville/olleille, että kaikki muu on hollilla ja tekemiset/menot suunnitellaan sen mukaan mikä tilanne on menossa. Itsehän tähän on ryhtynyt, mutta kyllä se välillä tympii. Niin kuin eilen, kun juttelin äidin kanssa puhelimessa ja hän kysyi, että josko joulun jälkeen tulisin käymään. Äitini tai muu perheeni ei tiedä hoidoistamme, joten en voi oikein selittääkään, miksen voi vielä varmuudella sanoa milloin tulisin.  Lupasin kuitenkin hätäpäissäni ja pienen syyllistämisen jälkeen, että tulen jouluaaton jälkeen. Silloin on kyllä hoito ohi, mutta toisaalta hoidon tuloksen jännittäminen pahimmillaan ja mahdollisen pettymyksen vastaanottamisen aika. Joten onko sekään nyt hyvä ajankohta.. tuntuu ettei tässä tilanteessa koskaan ole hyvää ajankohtaa. Auttaisko se sitten, että kertoisi asiasta? Varmasti jollain tavalla, mutta kun en ole vielä ihan satavarma, että haluaisin kertoa.

Kiirettä pukkaa!

Aika on hurahtanut niin nopeasti, että ihan säikähdin kun tajusin seuraavan hoitoon liittyvän käynnin olevan jo ensi viikolla. Kivaa, mutta vähän myös jännittävää! Optimisti minussa on perunut jo pari menoa joulukuulta ja mahdolliselta punktioviikolta ja pessimisti minussa muistuttaa, että mitä vaan voi vielä tapahtua. Kumpaahan uskoisi ;)

Kiireinen viikonloppu sujui hyvin, vaikka nyt onkin sitten väsyttänyt, kun lepääminen jäi vähemmälle. Mutta kaikki jutut oli niin kivoja, että ehkä sitä ehtii lepäämää sitten vaikka ensi viikonloppuna. Kummityttöä oli ihana nähdä ja oli taas kasvanut viime näkemästä. Vierailun jälkeen kuitenkin tuli hetken haikeus ja mietin, että jospa meilläkin jonain päivänä olisi oma.

Nyt vähän näyttää siltä et maailma ei loppunutkaan

Tasaisen hyvä on olotila tällä hetkellä. Ei sen kummempia tunnemyrskyjä, vaikka pinna välillä onkin ollut kireänä, mutta maailma ei ole enää kaatunut viime aikoina :) Tuo ihmeellinen vuoto mistä kirjotin viimeksi on jatkunut melko normaalina menkkavuotona tähän päivään asti. Tänään on ollut varsin niukkaa vuotoa enää, joten uskon vakaasti, että se johtuu Suprecurista. En ole ehtinyt soittaa hoitopaikkaan, mutta jos haittavaikutuksissa mainitaan "kuukautisten kaltainen vuoto", niin eikö se nyt sitten ole juuri tätä?
Tosi montaa kivaa juttuakin on tiedossa vielä tälle viikkoa, mennään keikalle kaveripariskunnan kanssa, kummityttö (9kk.) tulee kylään ja käyn heittään reissun Tampereelle. Kiireistä, mutta mukavaa :) Ens viikon vois sitten ahtaa täyteen liikuntamenoja, niin eiköhän se aika joulukuun alkuunkin hurahda piakoin.

Uuteen nousuun

Loppuviikkoa kohti näemmä alkaa tunnelmat paranemaan. Keskustelut ystävien ja vertaisten kanssa ovat piristäneet. Lisäksi nautin lääkettä nimeltä liikunta; kuntosalilla painojen kanssa ähertäessä ja zumbassa jalat solmussa veivatessa ei juuri ehdi murehtimaan, kun pitää keskittyä siihen mitä on tekemässä. Pitää vaan yrittää väsymyksestä ja pahasta olosta huolimatta pakottaa itsensä tekemään jotain, kyllä se vaan palkitsee. Eilen olin zumban jälkeen niin täynnä energiaa, että siivosin ja järjestelin kotia ja siitä tuli vaan entistä parempi mieli.

Joten ehkä tämä tästä taas.. ainakin hetkeksi!

---
Päivitystä illalla:
Nyt vähän ihmetyttää.. eilisten puuhastelujen jälkeen tuli veristä vuotoa ja yöllä tuhrutteli. Aamulla oli menkkatuntemuksia ja tuli ihan oikeaa vuotoa ja sitä on jatkunut nyt tässä pitkin päivää. En oikein mitä tämä nyt tarkoittaa..
Onko mun kroppa menny sekaisin?
Johtuuko Suprecurista?
Oliko ne viime menkat valemenkat ja nää vasta oikeat?
Vai mitä oikein?

Jään seurailemaan tilannetta ja ei kai se auta kuin soitaa hoitopaikkaan ja kysyä mikä on??

Heikoilla jäillä

Välillä on ollu olo jo ihan ok. ja sitten välillä uidaan melko syvissä vesissä. Niin kuin tänä aamuna, kun jostain ihan pienestä asiasta taas hanat aukesi ja sitten siitä itkusta ei ollut tulla loppua. Myöhästyin töistäkin sen takia, mutta ajattelin että olkoot.. jos itkettää, niin sitten itkettää. Muutaman kerran tullu vaan lähdettyä hammasta purren ja itkua niellen töihin. Onneksi mies oli kotona lohduttamassa! Mies, joka pitää itsensä urheasti koossa ja jaksaa tukea, lohduttaa ja yrittää piristää mua.

Mietin, että miksi nyt vaan tuntuu niin lohduttomalta ja tuskaiselta olo, vaikka toisaalta on toivoa hoidon jatkumisen myötä? Luulen, että tämä vastoinkäyminen jotenkin laukaisi kaiken sen jännityksen ja pelon mikä tähän hoidon aloittamiseen liittyi ja nyt se kaikki purkautuu sitten ahdistuksena ja itkukohtauksina. Ja oloa ei helpota se pelko, että lääkitys ei ole oikea. Lääkityksestä puheenollen, varmaan silläkin on osuutensa tässä mielialassa.

Lähestyvä isänpäiväkin on tuonut oman lisänsä ahdistukseen, Hesaria ei voi selata huomioimatta kaikkia "tästä rakkaalle isälle" "vain parasta isälle" yms. mainoksia. Kaikki nuo lahjat kalpenisivat sen rinnalla, että saisi sen parhaimman tuhisevan paketin antaa miehelleen. Tämä isänpäivän välttely meinasi aiheuttaa myös sen, että olin unohtaa lähettää kortin omalle isälleni, mutta muistin sentään viime hetkellä.

Onneksi on kuitenkin vertaisihmisiä, jotka ymmärtää ja ystäviä, jotka asiasta tietää. Heille voi kertoa suoraan, että ahdistaa, toki ensin mainitut ymmärtävät paremmin mutta vähäistä ei ole sekään tuki, mitä ystäviltä saa. Ja heidän kanssaan on myös enemmän muita puheenaiheita, kun yhteisen taipaleen nimittäjä ei ole lapsettomuus.
Vertaistuesta en muista olenko kirjoittanut täällä kuin ohimennen mainiten. Olen sitä hakenut  sekä netistä, että livenä. Netistä ensin ja sitten rohkeutta saatuani myös livenä ja mitä enemmän asiasta puhuu ihan oikeasti ihmisten kanssa, niin olen enemmän alkanut pitämään siitä tavasta. Onhan keskustelu oikeiden ihmisten kanssa ihan erilaista kuin koneella kirjoittelu. Toisekseen välillä tuntuu, että nuo nettivertaistukipaikat alkaa olla kohta loppuunkaluttuja, tuntuu että muut vaan ympärillä sielläkin plussailee ja siirtyy eteenpäin. Kateus hiipii omaan mieleen varsinkin silloin, kun oma tilanne junnaa paikallaan. Ja nyt kun nämä hoidot takkuaa, niin huomaan olevani kateellinen myös niille, joilla hoidoissa ei vastoinkäymisiä tule. En haluaisi olla, mutta näemmä taas tunteilleen ei mitään voi..

Näihin sekaviin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lopetella, kun tuntuu etten itsekään oikein ota itsestäni selkoa..

Pelko persuksissa eteenpäin

Pelko siitä, että tuo Suprecur ei tule toimimaan minulla ollenkaan, ei ole hälventynyt. En vaan saa sitä ajatusta mielestäni, että tämä hoitokierto tulee menemään pieleen sen takia, että tuo lääke ei ole minulle sopiva. Saattaa olla turhaa pessimismiä ja etukäteen murehtimista, mutta en voi tuolle ajatukselle mitään.

Tänään menin sitten töihin, vaikka pukuhuoneessa jo alkoi tuntumaan, että olikohan tämä virhe? Olisi eri asia olla töissä jossain, missä voisin vaan olla ja tehdä hommia ilman jatkuvia sosiaalisia kontakteja. Minun työssäni (valitettavasti välillä) se ei onnistu, on lapset ja asiakasperheet ja työkaverit.. joten omaan itseeni ja suruuni käpertyminen ei oikein onnistunut. Kotiin, jos olisin jäänyt, niin tuotahan sitä olisi tullut tehtyä. Joten en tiedä sitten kumpi oli parempi, pakottaa itsensä käyttäytymään suht. normaalisti ja tekemään töitä vai se, että olisin jäänyt kotiin märehtimään asiaa, jolle en oikeastaan voi mitään. Järkevästi ajatellen toki se on tuo ensimmäinen, mutta kyllähän sitä täytyy välillä ottaa aikaa itselleen. Ja eilen oli sellainen tarve, en todellakaan ois ollu työkuntoinen.

Kävin pomon kanssa juttelemassa, kun se oli ollut aika hämmentynyt mun eilisen puhelun jälkeen. En nyt suoraan kertonut mikä mulla oli, mutta sanoin että hyvin henkilökohtaisesta asiasta on kyse ja kun kysyi, että onko mulla ns. fyysistä vaaraa (meillä on muutamia vakavia sairauksia läpikäyneitä ollut töissä), niin sanoin että kyllä tämä on enemmän henkisen hyvinvoinnin juttuja.  Mutta vaikken kertonu suoraan, otti kuitenkin vakavasti ja kysyi, että voiko jotenkin auttaa. Niinpä katoimme hänen kalenteriin mun lääkärikäynnit, jolloin varmistetaan että pääsen hyvillä mielin niihin menemään.

..mutta täältä noustaan taas pienen mahalaskun jälkeen!

Edellisen kirjoituksen mollivoittoisista tunnelmista on pikkuhiljaa noustu, jos ei nyt ihan huipulle, niin ainakin siihen vaiheeseen, että ihan joka asia ei itketä. Ainoastaan äsken luettu juttu muusikkoisästä, jonka poika oli kuollut 3-vuotiaana aivosyöpään sai hanat aukeamaan. En osaa edes kuvitella sitä tuskaa, kun oman lapsensa on joutunut hautaamaan ja mitä he ovat ennen sitä käyneet läpi. Rankkaahan tämä lapsettomuuskin on, eikä surut ole verrattavissa. Tämä on minun taakkani, jokaisella meillä on jotain.

Tuosta "jokaisella meistä on jotain" lauseesta tuli mieleen viikonloppu, jolloin näin pitkästä aikaa erästä hyvää ystävää yhteisen kaverimme juhlissa. Emme näe usein, mutta se yhteys kuitenkin on säilynyt ja siinä hänen humaltuessaan tuli nämä jutut "sä olet mulle niin tärkeä kaveri", "tosi kiva, kun tulit ja pitää kyllä nähdä useammin", "mitä sulle ihan oikeasti kuuluu, mä haluan tietää".
Mietin hetken mitä tuohon vastaisin, tilanne oli sellainen, että ei siinä oikein viittiny alkaa avautumaan, vaikka jos kahden olisimme olleet, olisin niin voinut tehdäkin. Vastaukseni "pääsääntöisesti hyvää" ilmeisesti oli tyydyttävä. En tiedä mitä hänen mielessään sitten liikkui, kun oli pari kertaa aiemmin illan aikana ihmetellyt nollalinjaani alkoholin suhteen. Selitykseni seuraavan aamupäivän sovitusta Zumbatunnista meni kuitenkin läpi ja toisaalta tämä ystävä tietää, että useimmiten kun olemme alkoholia ottaneet, niin seuraukset on olleet "tuhoisat". Ei ois ollut zumbaan asiaa kyllä sellaisen illan jälkeen ;)

Sain sitten iltapäivällä puhelun lääkäriltä ja mieli oli sen jälkeen parempi. Olivat tehneet uudet suunnitelmat mun kropan menoksi ja hoito jatkuu! Jatkan sumuttelua edelleen ja aloitan ens viikolla terolut-kuurin, jotta vuoto sitten varmasti tulis sopivaan aikaan. Seuraava tuomionpäivä on joulukuun alussa, johon mennessä siis vuoto olisi pitänyt alkaa ja sitten peukut & varpaat ristissä ultraan, jossa toivottavasti nähdään, että lääke on vaikuttanut. Ei auta kuin uskoa ja toivoa, vaikka suoraan sanottuna kyllä pelottaa, että entä jos tämä lääke ei toimi minulla ollenkaan?

Asiat olikin jo liian hyvin..

"Oletko lintu, upea joutsen vai siipirikko?
Oletko vahva kuin vanhempi sisko vaiko sittenkin lapsi?
Oletko laivan neitsytmatka vai haaksirikko?
Onko vaan aina pakko toisten toiveet täyttää?

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Tyttö epäkunnossa
siltäkö tuntuu sinusta?

Hei, kaikki laskee sun varaasi aivan helvetin paljon
Susta odotetaan jotain kuningatarta tai pelastajaa
Annetaan sun olla vielä nuori vähän aikaa

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Tyttö epäkunnossa
siltäkö tuntuu sinusta?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?
Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?
Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?
Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?
Jos mokaat

Tyttö epäkunnossa
siltäkö tuntuu sinusta?
Epäkunnossa."
 -Herra Ylppö ja Ihmiset - Tyttö Epäkunnossa 


Kyllä siltä tuntuu minusta. Alkoi jo eilen illalla tuntumaan ja pelottamaan siltä, että kaikki ei ole kunnossa ultrassa. Että lääkäri sanoo lääkkeen olleen tehoton.
Miten "hienolta" se tuntuukaan olla oikeassa. Tuntui ihan niin mahtavalta, että itkin hoitopaikan vessassa meikit poskille ja uudestaan itku tuli ulko-ovesta astuessa. Yritin soittaa miehelle, joka ei vastannu. Päätin soittaa töihin ja kyyneliä nieleskellen sain sanottua, että en ole työkunnossa, koska olen saanut huonoja uutisia. Siihen asti meni hyvin, kunnes pomo kysyi, että pystynkö puhumaan siitä.. ilmeisesti itkunpyrähdysten keskeltä todettu "en"oli riittävä selitys ja vastaus.

Kroppani, jolle normaalisti toimiva kierto on yleensä ollut vieras käsite, päätti että sumuista huolimatta aletaan nyt sitten toimiin normaalisti. Eli nyt sitten ei ala pistokset vielä, vaan jatkan sumuttelua johonkin asti ja kaikki siirtyy jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Hoitopaikasta soitetaan iltapäivällä ja kerrotaan miten jatketaan, mutta miten musta tuntuu, että sieltä tulee vaan lisää p*skaa niskaan..

Viimeistä kertaa..

.. menkat? Ainakin edes hetkeen? Joohan?

Olinpa varsin iloinen eilen, kun alkoi oleen menkkaoloa ja pientä tuhruttelua. Pelkäsin kovasti etukäteen, että sumut viivästyttää menkkoja. Mutta ei onneksi käyny niin, tulivat tasan tarkkaan silloin kun pitikin! Ens viikkoa ja nollaultraa jännityksellä odotellessa!

Positiivista ajattelua

Vielä piti kirjoittamani positiivisesta ajattelusta, jota yritän kovasti (välillä huonommin ja välillä paremmin) harjoittaa. Kesälomalla ottaessani taas yhden pohjakosketuksen, vaikka olin päättänyt unohtaa tämän lapsettomuuden kesän ajaksi, päätin yrittää olla positiivsempi. Se onnistuikin melko pitkään syksylle ja teki hyvää mielelle :)

Tähän liittyen haluan lainata kuvan Jadekiven "positiivisuuslainaamosta". Tämä olkoot johtoajatukseni, että koko ajan tämä matkamme käy kohti tuota päämäärää. Päämäärää, joka on aina päivän lähempänä, lopullista perille saapumispäivää en vielä tiedä, mutta kyllä se päivä tulee.

Kellotettua elämää

Kännykkä; 06:15 muista sumu, 14:15 muista sumu, 21:30 muista terolut, 22:15 muista sumu. Voisi sanoa, että kovin aikataulutettua on elämä tällä hetkellä, mutta muutoin sumuttelu on lähtenyt hyvin käyntiin. Kuudes päivä on menossa ja ainoa mainittava oire on hikoilu, jonka täytyy johtua tuosta lääkkeestä, koska hikiaalto iskee päälle ihan vaikka vaan paikallaan olis. Päänsärkyä on ollu lievästi, mutta ei vaivaksi asti. Toivottavasti jatkuu yhtä helppona! Mieskin on huokaissut helpotuksesta, kun vielä ei oo tarvinu muuttaa pihalle telttaan karkuun hormoonihirviötä :D

Vertaistuki on kyllä arvokasta, se on moneen kertaan tullut todettua omallakin kohdalla. Yrityksen alkuvaiheessa hain vertaistukea netin keskustelupalstoilta. Oli jännittävää kirjoitella samoja asioita läpikäyvien kanssa; pohtia mahdollisia oireita ja jännäillä "pupuilun" tuloksia. Kuitenkin mitä pidempään tätä yritystä oli kestänyt, aloin kaivata myös tukea livenä. Lähipiirissäni ei tahattomasti lapsettomia ole (tai ainakaan kukaan ei ole tunnustanut..) ja ne muutamat ystävät, joille avauduin asiasta, ottivat sen kyllä ihan hyvin, mutta samanlaista ymmärrystä heiltä ei voi koskaan saada, kuin mitä saa saman kokeneilta. Heillä oli ja on edelleen kovin kova usko, että tulemme onnistumaan.. onhan se kiva, että joku uskoo silloinkin, kun itse ei. Mutta kun tuo uskominen ei perustu mihinkään faktatietoon...

Kriisi mikä aiheutui hyvän ystäväni raskaudesta ja sen aiheuttamista tunteista sai minut hakeutumaan vertaistukiryhmään. Olin sitä jo aiemmin pyöritellyt mielessäni, mutta tuo viimeistään sai minut huomaamaan miten suuria (ja pelottavan katkeria) tunteita sisälläni oli. Ja sitten tuo tapaus sai ne tulemaan melkoisena ryöppynä ulos ja ei ihmekään, että ystäväni koki osan niistä syyllistämisenä. Vaikka toisaalta myös olen edelleen sitä mieltä, että kuka tahansa saman kokenut olisi ymmärtänyt ne ovat ihan "normaaleina" lapsettomuuden aiheuttamia tunteita.

Eikä sen tarvitse olla edes kovin läheinen ihminen, jonka raskausuutiset tai lapsentekemiseen liittyvät kommentit saavat näkemään punaista ja tunteet kuohahtamaan.Tällä viikolla ärsytyksiä on saaneet aikaan, kun luin eräästä naistenlehdestä kuinka M.Veitola pohti pitäisikö alkaa tekemään lapsia ennen kuin on liian myöhä.. sitten eilettäin jompikumpi iltapäivälehdistä otsikoi lööpissään, kuinka vauvapaineet nakertavat Victorian ja Danielin onnea.. ja kaiken huippuna kaikkien "rakastama" Tuksukin on sitten raskaana..

Suprecuria ja valkoisia valheita

Tänään oli sitten hoitojen aloituksen ensimmäinen käynti. Jännitti kuitenkin kovasti, nyt tämä muuttuu konkreettiseksi tämä homma. IVF ei ole enää vain jokin kaukainen asia, joka tulee tapahtuaan joskus, vaan se on nyt totisinta totta. Pelottaa ja hirvittää ja toisaalta kuitenkin olen innoissani.

Varsin nopea ja liukuhihnamainen toimitus oli tuo lääkärikäynti, vaikka tiesinkin etukäteen, että ei tässä ihmeempiä tapahdu. Sisään huoneeseen ja lääkäri kyseli jälleen hassusti "miten olet voinut?". Jotenkin tässä vaiheessa hoitoa tuo kuullosti hassulta, toki ihan kohteliasta kysellä, mutta mitähän lääkäri olisi meinannut, jos olisin alkanut avautumaan työpaikan hankalasta tilanteesta tänä aamuna tai siitä miten venyvä piharemontti kiristää hermoja ja saa meidät päivittäin kiroamaan mutaista pihaa.

Siitä eteenpäin mentiinkin tuttua rataa, housut pois ja pöydälle ja toteamus monirakkulaisista munasarjoista. Sitten sainkin reseptit Suprecuria, Puregonia ja Pregnyliä varten. Jännitykseltä meinasi mennä ensin ohi sumutteen annostusohje. Onneksi varmistin, sillä luulin aluksi, että sumuttelen kaksi kertaa kumpaankin sieraimeen kerralla. Mutta lääkäri olikin tarkoittanut, että kaksi suihkausta eli kumpaankin sieraimeen yhdesti ja kolme kertaa päivässä.

Ensimmäisen lääkeannoksen sainkin ottaa töissä. Oli vähän kiireinen päivä ja juuri hankalaan aikaan piti lähteä lääkettä ottaan. Eiköhän pukukaapilla ollu samaan aikaan työkaveri tekemässä lähtöään kotiin. Yritin keksiä kaikenlaista puuhasteltavaa siinä, etsin kännykkää ja tarkistin muka viestit, rasvailin huulia ja mietin kuumeisesti, että mitä vielä keksin tekemistä siksi aikaa, että työkaveri häipyy. Ei siinä muuten mitään, mutta kun lääke oli paketissaan ja piti se suihkepullokin koota, joten en viittiny sitä alkaa väkertään toisen silmien alla. Ja olisin herättäny liikaa huomiota sulkeutumalla suihkukoppiin touhuileen.Onneksi hän viimein oli valmis lähtemään. Jouduin lipsauttaan valkoisen valheenkin, että minulla ei ole aikataulukirjaa mukana ja kehotin häntä tarkistamaan taukotilamme puolelta, kun alkoi sitä vielä ovensuusta kyseleen.

Ekat sumut meni oikein nätisti sinne minne pitikin. Nyt on sitten kännykässä muistutuksia lääkkeiden otosta, joten aikataulutettua elämää tulen elämään seuraavat pari viikkoa. Onneksi tuo sumu on kuitenkin helppo ottaa muuallakin, nyt kun se kerta on jo siinä pullossa valmiina.
Toivon kovasti, että sumut ei aiheuta pahempia oireita ja menkatkin tulis ajallaan, ettei siirry pistosten aloittaminen. Terot lopetan lauantaina ja jään odotteleen menkkoja!

Ei tippa tapa..

..ja ämpäriin ei huku? Lainatakseni lapsuuden fanituksen kohdettani Irwiniä. Isä vaan aina meinas, ettei ole lastenmusiikkia, en ymmärrä miksei ;)

Mutta tässä hoitokierron alkua odotellessa ehdittiin saada miehen kanssa pientä kärhämää aiheesta käytetäänkö alkoholia hoitojen aikana vai ei. Itsehän olen päättänyt jo ajat sitten, että kun tämä hoitokierto alkaa, niin sitten jää alkoholi. Viime viikonloppuna meni viimeiset lasilliset punaviiniä ja toivon, että tämä katko jatkuu vielä hoitokierron jälkeenkin. Kumpikaan meistä ei tosin mitään suurkuluttajia muutenkaan ole, saunakalja lauantai-iltaisin isännälle ja minä en yleensä ota sitäkään. Jos on jotain illanviettoa, niin toki silloin tulee otettua enemmän. Aiemminkin juteltiin tästä aiheesta ja silloin mies meinas, että voi olla kokonaan ilman. Nyt eilen kuitenkin tuli puheeksi, että hänellä on parin viikon päästä työpaikan kinkerit ja tuntui, että kyllähän siellä nyt täytyy olutta ottaa. Pahoitin mieleni kovasti ja tuli olo, että onko tosiaan niin vaikea olla ottamatta. Että eikö tämä asia ole niin tärkeä, että sen eteen tekisi kaikkensa? Vaikka kyllähän mä sen tiedän, että tämä on yhtä tärkeää miehellekin ja ihan yhtä täysillä on mukana.

Tänään sitten kaivoin netistä kaikki linkit mitä löysin artikkeleihin, jotka liittyy alkoholin käyttöön ja IVF-hoitoihin ja muutenkin alkoholin vaikutuksesta siittiöihin.  Pyysin lukemaan ne ja tekemään sitten päätöksen. Mies teki työtä käskettyä ja totesi sitten, että jos kerta noissa artikkeleissa suositeltiin holitonta linjaa, niin sitten mennään niin. Joten nyt on sitten asia selvitetty ja toivotaan, että mies pitää sanansa. Uskoisin kyllä, että tekee niin. Kyllä mulla on hieno mies ja nyt jotenkin on taas luottavaisempi olo hoidon suhteen.

Kyllä me tästä selvitään!

Mitäpä jos?

Mietin tuossa eräänä aamuna koiran kanssa kävellessä jälleen kerran sitä, että mitäpä jos me ei onnistuta hoidoillakaan? En haluaisi mennä asioiden edelle, vaan ottaa vaiheen ja hoidon kerrallaan, mutta mieli tahtoo seikkailla sekä hyvässä, että pahassa. Sillä kyllähän tuota on tullut myös katottua kalenterista (ja nettilaskureista) milloin olisi laskettuaika ja milloin alkais äitiysloma..

Mutta siis mietin sitä, että jos meille ei koskaan tulekaan lapsia, niin mitä sitten? Mikä on se juttu elämässä, jos on aina halunnut äidiksi ja ei sitä olisikaan koskaan? Adoptio/sijaisvanhemmuus eivät innosta miestäni ja toisaalta en oikein ole itsekään päättänyt mielipidettäni. Kuitenkin raskauden ja synnytyksen kokemiset olisivat asiat, mitkä haluaisin kokea. Mutta ovatko ne niin tärkeitä asioita, että jos en niitä saa kokea, en haluaisi muulla tavoin ryhtyä äidiksi? Toisaalta, jos/kun mieheni ei halua muuta kuin biologisia lapsia, niin ei kai tuota tarvi edes pohtia tai sitten joutuu pohtimaan kyllä koko elämänsä uusiksi. Mieheni on kyllä aika ehdoton mielipiteissään, mutta jos tässä kävisikin huonosti, niin pystyisikö hän muuttamaan mielensä näin isossa asiassa? Luovutettujen sukusolujen kohdalla on mielipide vähän lievempi, mutta silti..?

Jospa kuitenkin ensin katsomme tämän ensimmäisen hoidon ja miten se menee ja senkin jälkeen on vielä toivon mukaan useita mahdollisuuksia.. kirves ei ole vielä kaivossa :)

"Tekisitte ite niitä vaippaikäisiä"

Sarjassamme taas älyttömiä kommetteja!! En tosin itse saanut tätä ko. kommenttia, mutta pisti silmään fb:ssä. Saattoi toki olla läppä, mutta itse en tuollaista huumorilla osaa ottaa ja näin punaista tuon kommentin nähdessäni. Millä oikeudella ihmiset laukoo tuollaisia?? Mistä voit ikinä tietää, josko kommentin saanut vaikka sattuu olemaan lapsettomuudesta kärsivä tai vaikka vapaaehtoisesti lapseton, tuskin silloinkaan haluaa kuulla tuollaisia??

Toinen mikä on viime aikoina ärsyttäny on se, kun ihmiset luulee, että jos ei käytä alkoholia, on automaattisesti raskaana. Ei ole kauankaan aikaa, kun multa ihan suoraan kysyttiin usean ihmisen kuullen, että olenko raskaana, kun kerroin että viikonloppureissullani en ollut nauttinut alkoholia. Ärsytti, kun menin ihan sanattomaksi moisesta, enkä sitten saanut sanottua mitään nasevaa takaisin. Onneksi yks läsnä olleista sai vähän kevennettyä tunnelmaa ja totesi, että tällä kysyjällä itsellään on jotain hampaankolossa asian suhteen.

Tällä viikolla pääsen aloittaan terolutit taas vuodon aikaansaamiseksi ja viikon päästä alkaa sumuttelu Suprecurilla. Jännittää vähän millaiset ihanat oireet jälkimmäisenä mainittu aiheuttaa ja mahtaako se vaikuttaa seuraavien menkkojen alkamiseen. Pitää yrittää olla kauheasti ajattelematta asiaa, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Muutenkin kun mieli tahtoo seikkailla vähän asioiden edelle ja välillä meinaa olla liian varma olo onnistumisesta. Mitenhän sitä osaisi suhtautua sillä tavalla sopivan positiivisesti, mutta kuitenkin jalat maassa.. liian vaikea yhtälö?

Historia (lyhyt oppimäärä)

Pillerit jätettiin lopullisesti pois joulukuussa 2006, pian sen jälkeen palasi kuvioihin jo entuudestaan tuttu ilmiö; epäsäännölliset kierrot. Niiden takia ravasin tk-lääkärillä vuoden 2007 ja lähete lapsettomuustutkimuksiin lähti joulukuussa 2007.

Helmikuussa 2008 ensikäynti ja tutkimusten aloittaminen. Ensikäynnin ultrassa paljastui vasemmasta munasarjasta jotain epäilyttävää, joka myöhemmin tarkentui jonkinlaiseksi kasvaimeksi. Se poistettiin parin kuukauden päästä ison kokonsa vuoksi. Leikkaus onnistui hyvin ja kasvain osottautui hyvänlaatuiseksi ja vain vähän munasarjassa kiinni olevaksi, joten munasarjaa ei tarvinu poistaa.

Tutkimukset jatkuivat vaatimuksestani (=en tyytynyt lääkärin kommenttiin "ei esteitä raskautumiselle") syksyllä 2008. Ensimmäinen clomikokeilu vuoden lopulla ei tuottanut vastetta, helmikuussa 2009 isommalla annostuksella saatin vaste.

Syksyllä 2009 yhteydenotto hoitopaikkaan ja uusien konstien kokeilu. Pistoshoidot Puregonilla yhdessä kierrossa ja kahdessa seuraavassa lisäksi inseminaatio.

Nämäkään eivät tuota tulosta ja viimeinen inssi sotkee kierron ja IVF-jonoon siirtyminen viivästyy. Lopulta toukokuussa 2010 meidät siirretään jonoon ja saamme pian kirjeen, jossa ilmoitetaan ensikäyntiajaksi lokakuu 2010.

Historia (pitkä oppimäärä)

Olen aina tiennyt haluavani lapsia, olen kasvanut nelilapsisen perheen esikoisena ja hoitanut luonnollisesti nuorempia sisaruksiani paljon. Varsinkin kahta nuorinta, joiden ollessa pieniä minä olin jo iso koululainen. Äitini hoiti työkseen lapsia ja kouluikäisenä päätin, että se tulee olemaan myös minun "uravalintani".

Nykyisen mieheni tapasin ollessani 24-vuotias ja jotenkin alusta asti homma oli selvä, että se on tässä ja että joku kaunis päivä meillä on lapsia. Hyvin pian kokeiltiinkin olla ilman ehkäisyä ja leikiteltiin ajatuksella perhe-elämästä. En kuitenkaan ollut ihan valmis vielä silloin ja palasimme takaisin ehkäisyyn, kun minulle iski pelko, että tässähän voi oikeasti tulla raskaaksi. Jälkiviisaana voisi ajatella, että olisi pitänyt antaa mennä vaan.

Lopullisesti ehkäisystä luovuimme joulukuussa 2006. Ensimmäinen vuosi meni varsin rennolla otteella, en edes ajatellut ovulaation tikuttelua tmv. sillä suurin huoleni oli se, että ehkäisyn lopettamisen jälkeen kuukautiseni eivät alkaneet. Jo ennen pillereitä mulla oli todella epäsäännöllinen kierto, melkein voisi ajatella, että lottonumerotkin olisi helpompi arvata oikein kuin se, että millon kuukautiseni tulevat. Ravasin terveyskeskuksessa omalääkärin luona säännöllisesti tuon ensimmäisen vuoden aikana, otettiin jotain verikokeita, joissa ei mitään muuta ihmeellistä ollut kuin koholla ollut prolaktiini. Sekin laski normaalin rajoihin sen vuoden aikana, söin terolut-kuureja joilla kuukautiset aina tuli, mutta sen jälkeen tuli paluu normaaliin. Tässä kohtaa voisi harrastaa lisää jälkiviisastelua ja ajatella, että tutkimuksiin olisi ollut syytä hakeutua jo aiemmin, mutta menimme tuon vuoden noin kunnes joulukuussa 2007 lääkäri ehdotti, että jos laitettaisiin lähete lapsettomuustutkimuksiin.
Siinä vaiheessakaan en vielä ollut kovin huolissani ja koska olimme menneet varsin rennolla otteella oloni oli varsin toiveikas ja positiivinen. Tokihan se kirpaisi, että samoihin aikoihin kun lähetteemme lähti, läheinen työkaveri ilmotti olevansa raskaana ja työpaikallamme pohdittiin kuka on seuraava.. olin yllättäen yksi mahdollisista vaihtoehdoista.

Helmikuussa 2008 oli ensimmäinen käyntimme, kävimme läpi historiaamme tähän asti ja kuulimme erilaisista hoitovaihtoehdoista. Hormonihoidot clomifeneillä, pistohoidot, inseminaatio ja koeputkihedelmöitys, jotenkin nuo kaikki tuntuivat olevan kuin vierasta kieltä minulle. Mutta ajattelin, että ehkä tässä ei tarvi mennä pitkällekään, kun jo onnistumme! Jutustelun jälkeen lääkäri halusi ultrata minut ja vasemmasta munasarjasta löytyikin jotain epäilyttävää. Hän ei osannut sanoa mitä se oli, joten sain uuden ajan ja katsottaisiin paremmalla ultralla sitä. Seuraava käynti oli saman kuun lopussa ja silloin selvisi, että vasemmassa munasarjassani on jonkinlainen kasvain. Tämä tieto oli varsin musertava, sillä toki aloin heti pelätä pahinta ja lähdinkin tutkimuksesta varsin sekavin mielin. En tiedä miten selvisin työpäivästä, olisin varmaan mennyt kotiin ellei töissä olisi ollut kriisitilanne jo muutenkin. Lähimmälle työkaverilleni sain onneksi kerrottua ja itkettyä asiaa, joten ei tarvinut pitää sisällä sitä ahdistusta minkä tuo käynti aiheutti.

Sain leikkausajan melko pian, sillä kasvain todettiin sen verran isokokoiseksi (n.60mm x 70mm) ja ennen leikkausta tehtävässä tsekkausultrassa se oli vielä kasvanutkin (n.80mm x 90mm). Mitään pahempia oireita tuo kasvain ei silti aiheuttanut. Leikkaus oli huhtikuussa 2007 ja toukokuussa pääsin jo takaisin töihin oltuani sairaslomalla kuukauden päivät. Leikkaus meni hyvin ja kasvain paljastui hyvänlaatuiseksi kasvaimeksi, joka oli ollut vain pienellä kannalla kiinni vasemmassa munasarjassa. Etukäteen olin pelännyt munasarjan poistoa, mutta näin ollen sitä ei tarvinut poistaa ja loppulausuntoon lääkärikin kirjoitti, että ei estettä raskautumiselle ja että ottaisin tarvittaessa yhteyttä lapsettomuuspolille.

En kuitenkaan halunnut uskoa, että pelkästään tuo kasvain olisi vaikeuttanut raskaaksi tulemista, sillä olivathan kiertoni olleet aina epäsäännölliset. Vaadin, että minulle tehdään loppuun asti tutkimukset. Munatorvet oli katsottu samalla leikkauksen yhteydessä ja ne olivat auki, mutta suunniteltu kierron kartoitus oli tekemättä. Se sovittiin syksylle 2008, niinpä elokuussa kesätauon jälkeen otin yhteyttä ja hommat aloitettiinkin melko pian. Kävin verikokeissa ja ultrassa ja olin toiveikas, että nyt hommat lähtee etenemään. Tässä kohtaa tuli valitettavasti varsin tutuksi se, että hommat julkisella eivät etenekään niin nopeasti. Tuntui, että odotin koko ajan jotain ja kaikki junnaa paikallaan. Ensimmäistä kertaa lapsentekoprojektin aikana koin oloni varsin epätoivoiseksi ja olin turhautunut asioiden hitaaseen etenemiseen. Tämän lisäksi olimme vasta muuttaneet, ottaneet koiran ja työpaikalla tiimissäni oli tapahtunut muutoksia, joten nämä lisättynä lapsettomuuteen tekivät syksystä 2008 todella rankan. En jaksanut pitää juuri yhteyttä ystäviin ja kaiken muun pahan olon lisäksi se ei ainakaan helpottanut oloani, mutta voimani olivat niin vähissä, etten jaksanut tehdä asialle mitään.

Loppuvuodesta 2008 tutkimusten koontikäynnillä kuulimme, että kierron kartoituksessa oli selvinnyt, että en ovuloi tai että se tapahtuu todella harvoin. Päätettiin aloittaa clomifen-hormonihoito ja sitä ehdittiinkin kokeilla kerran sen vuoden aikana, mutta annostus oli liian pieni eikä vastetta tullut. Joulutauon ja yhden taukokierroksen jälkeen kokeiltiin uudestaan clomifeniä isommalla annoksella ja tällä kertaa munasarjani reagoivat hyvin ja sain luvan jatkaa clomifeneillä seuraavat kuusi kiertoa. Oloni oli todella positiivinen, olin varma että tästä se raskaus alkaa! Tilanne töissä oli tasoittunut, koiranpentumme oli jo isompi ja elämä helpomaa ja olin tottunut pidempään työmatkaan. Elämä vaikutti taas hyvältä.
Clomit aiheuttivat varsin inhottavia vaihdevuosioireita, hikoilin ja palelin vuorotellen. Mielialani heittelivät ja aina viikko ennen menkkoja oli ihan hirveää aikaa, varsinaista tunteiden vuoristorataa. Raskautta clomit eivät kuitenkaan saaneet aikaan ja keväällä aloin olla jo varma, että ne eivät tule meitä auttamaan. Elättelin toiveita tietenkin ja olin pettynyt joka kuukausi menkkojen alkaessa. Ensimmäisen hoitomuodon pettymyksen lisäksi sain sulateltavaksi hyvän ystäväni raskausuutisen, johon en reagoinut kovin hyvin. Hän tiesi lapsettomuudestamme ja olikin pelännyt mulle kertomista. Menin avautumaan sähköpostitse hänelle omista tuntemuksistani ja jälkeenpäin ajateltuna vähän liiankin suoraan, sillä hän koki minun tunteeni syyttelynä ja kun kerroin, että minulle hänen tapaamisensa voi olla vaikeaa, hän luuli ettemme enää voisi olla ystäviä. Kävimme varsin kiivasta sähköpostiviesittelyä ja ei ollut kaukana, etteikö välit olisi menneet kokonaan poikki. Asiat saatiin selvitettyä onneksi, mutta meni aikaa ennen kuin välimme palautuivat normaaliksi, eivätkä tapaamiset enää jännittäneet puolin ja toisin.

Syksyllä 2009 otin jälleen yhteyttä hoitopaikkaamme ja kerroin, että kuusi kiertoa clomeilla eivät ole tuottaneet tulosta ja halusin varata ajan lääkärille. Hoitaja puhelimessa kysyi, että olemmeko pohtineet miten pitkälle haluamme mennä hoidoissa, kysymys oli mielestäni hassu ja totesin vaan, että niin pitkälle kuin on tarvetta. Saimmekin ajan pian ja päätettiin aloittaa pistoshoidot Puregonilla, lääkäri ei todennut tarvetta tehdä ensimmäiseen kiertoo inseminaatiota, sillä miehen tavara oli todettu hyväksi. Reagoin hyvin Puregoniin ja ultrassa näkyi yksi follikkeli, ensimmäinen kierto mentiin siis kotikonstein, mutta tuloksetta. Ehdimme tehdä vielä toisenkin pistoskierron ennen joulutaukoa ja siihen otettiin inssi mukaan. Inssi oli varsin nopea ja kivuton toimenpide ja sain samalla ensikosketukseni uuteen hoitopaikkaamme (vanhassa ei tehty inssejä/IVF:ää). Paikka ja henkilökunta vaikutti nopean käynnin perusteella ihan mukavalta, vaikka olinkin jo tottunut vanhaan paikkaani ja tullut tutuksi sen henkilökunnan kanssa, joten hoitopaikan vaihto harmitti.Jouluhössötyksen jälkeen selvisi, että ensimmäinen inssi ei tuonut meille toivottua lopputulosta. Olin pettynyt tottakai, mutta silti en kokenut samanlaista "hermoromahdusta" kuin clomihoitojen aikana.
Muutenkin koin pistohoidot mukavammaksi vaihtoehdoksi, pistäminen oli pelottavaa vain ensimmäisellä kerralla, mutta huomasin, että eihän se tunnukaan missään ja pelko hälveni. Myöskään mielialani eivät vaihdelleet niin paljon.

Vuosi 2010 alkoi ihan hyvissä merkeissä, odottelimme uutta ja viimeistä pistoskiertoa ja toista inssiä. Ystäväni raskaus oli edennyt jo lähes loppusuoralle ja kuten odottaa saatoin minua pyydettiin kummiksi. Suostuin ja hänen raskautensa ei tuntunut minusta enää kuin lähinnä haikealta muistutukselta siitä mitä itse en (vielä) ollut saanut kokea.
Viimeinen hoitokiertomme venähti kierron venymisen myötä ja pääsimme siihen vasta maaliskuussa. Inssi sujui jälleen ongelmitta, mutta jostain syystä koko kierto meni muuten ihan penkin alle. Epäilen, että ovulaatio ei tapahtunut kunnolla, sillä kuukautisia ei kuulunut. Hoitajat hoitopaikoissamme olivat toiveikkaina soitellessani, että olen raskaana. Itseäni lähinnä harmitti, kun tiesin etten ole, sillä testit näyttää negaa ja olihan kierron temppuilut tulleet varsin tutuiksi vuosien aikana. Useiden puhelujen ja testien jälkeen hoitopaikoissakin vakuututtiin, että tämä on vain kierron temppuilua ja meidät siirrettiin jonottamaan IVF:ää.

Äitienpäivää edeltävä viikko oli rasksta aikaa ja samalla viikolla kaiken muun tuskan lisäksi sain tiedon lohduttoman kaukana olevasta ensikäyntipäivästä. Lokakuu tuntui olevan ikuisuuden päässä. Pientä lohtua yritin hakea edessä olevasta kesälomasta ja toivoin kiireistä syksyn alkua töissä, jotta aika menisi nopeammin. Kesän ajaksi sovimme miehen kanssa, että unohdamme yrittämisen ja kaiken siihen liittyvän. Emme aikoneet laskea sen kortin varaan, että "jonotusaikanakin voi onnistua", kuten eräs hoitaja toiveikkaana sanoi puhelimessa jutellessamme IVF-jonosta. Kesä kaiken kaikkiaan teki hyvää, ainut synkkä jakso ajoittui eräisiin juhliin, jossa huomasin jälleen miten se onni suodaan toisille ja useamman kerran. Tuon päivän jälkeen päätin yrittää todenteolla asian unohtamista ja positiivisempaa ajattelutapaa ja aika pitkälle syksyä sen voimin mentiinkin.

Onnittelut, jos pääsit tänne asti.. sen verran pitkä romaani tästä tuli :) Taidan kirjoittaa vielä lyhyemmän version.

Alkukirjoitus

Yrtin keksiä tähän nasevaa aloituslausetta ja otsikkoa sille.. en sitten keksinyt, joten olkoon se tämä: päätin aloittaa kirjoittamaan blogia lapsettomuudesta ja lapsen kaipuusta. Lähestyvä IVF-hoito ja sen aiheuttamat tunteet saivat olon, että haluan kirjoittaa niitä ylös ja miksei siinä samalla jakaa niitä myös mahdollisten kohtalotovereiden kanssa.