tiistai 30. marraskuuta 2010

Se toinen

Pieni poika makoilee unisena sängyssä, eikä jaksaisi millään nousta. Tarjoan syliäni ja pieni poika kapuaa siihen. Kiepsahtaa syliin ja nojaa päätään olkapäähäni. Yhdessä menemme ja autan vaatteiden kanssa. Poika haluaa kuitenkin olla vielä sylissä, pienet kädet hiplaavat hiuksiani. Minäkään en halua laskea poikaa sylistä, halipula taitaa vaivata kumpaakin yhtä paljon. Istumme sylikkäin hetken, lopulta poika kipittää toisten luo syömään. Aina välillä haikeus valtaa mielen, pojalle kuten muillekin on olemassa joku paljon minua tärkeämpi. Tiedän, että työni on tärkeää ja lapsille olen se tärkeä tuttu aikuinen. Mutta milloin minulla on se, jolle saan olla se tärkein?

Välillä tämä kaikki on vaan niin raskasta jaksaa. Huominen lääkärikäynti pelottaa, vuoto ei ole vielä alkanut.. ja niin, ennen sen alkua ei pistokset voi alkaa. Menkkatuntemuksia on ollut jo pari päivää, mutta vuotoa ei näy. Miksi oma kroppa pettää tärkeällä hetkellä? Pelottaa, että hoito täytyy keskeyttää. Mutta vielä enemmän taas tällä hetkellä pelottaa, että tämä ei koskaan onnistu? Ei edes auta, vaikka yritän ajatella, että on hyvinkin mahdollista, että pelkään turhaan. Eihän tässä olla vasta kuin ensimmäisen IVF:n alkutekijöissä.. Mutta silti, peloilleen ei oikein voi mitään.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Pause

Ihanan talvinen keli ulkona, kävin pitkän kävelylenkin koiran kans metsässä ja nautin hiljaisuudesta sekä lumisesta maisemasta. Toivottavasti lumet ei lähde pois hetkeen, vaan jatkuisi pitkälle yli joulun tällaisena. Olen pikkuhiljaa yrittänyt alkaa virittäytymään joulun odotukseen ja ajattelinkin tänään laitella jouluverhoja ja kaivella jouluvaloja sekä -koristeita esille. Tänä vuonna on ensimmäinen joulu, jonka vietämme miehen kanssa kahden omassa kodissamme. Aikaisemmat joulut ovat menneen yhdessä tai erikseen jomman kumman vanhempien luona. Nyt haluamme kokeilla joulun viettämistä kahden, toivottavasti tästä ei kuitenkaan tule tapa, vaan ensi joulua viettäisimme kolmisin.

Yksi suurimmista syistä tälle ratkaisulle on se, että nyt tämän käynnissä olevan hoidon lopputulos ratkeaa toivottavasti joulun tienoilla. Pieni kysymysmerkkihän tässä toki on vielä, että jatkuuko hoito enää keskiviikon jälkeen.. sen ratkaisee miltä munasarjani näyttävät 0-ultrassa.

Ajatukset mitä metsässä kävellessä tuli mieleen, jotenkin liittyi taas siihen tunteeseen, että elämä tuntuu olevan useimmiten pausella näiden hoitojen vuoksi. Varmaan hyvin tuttua kaikille hoidoissa oleville/olleille, että kaikki muu on hollilla ja tekemiset/menot suunnitellaan sen mukaan mikä tilanne on menossa. Itsehän tähän on ryhtynyt, mutta kyllä se välillä tympii. Niin kuin eilen, kun juttelin äidin kanssa puhelimessa ja hän kysyi, että josko joulun jälkeen tulisin käymään. Äitini tai muu perheeni ei tiedä hoidoistamme, joten en voi oikein selittääkään, miksen voi vielä varmuudella sanoa milloin tulisin.  Lupasin kuitenkin hätäpäissäni ja pienen syyllistämisen jälkeen, että tulen jouluaaton jälkeen. Silloin on kyllä hoito ohi, mutta toisaalta hoidon tuloksen jännittäminen pahimmillaan ja mahdollisen pettymyksen vastaanottamisen aika. Joten onko sekään nyt hyvä ajankohta.. tuntuu ettei tässä tilanteessa koskaan ole hyvää ajankohtaa. Auttaisko se sitten, että kertoisi asiasta? Varmasti jollain tavalla, mutta kun en ole vielä ihan satavarma, että haluaisin kertoa.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Kiirettä pukkaa!

Aika on hurahtanut niin nopeasti, että ihan säikähdin kun tajusin seuraavan hoitoon liittyvän käynnin olevan jo ensi viikolla. Kivaa, mutta vähän myös jännittävää! Optimisti minussa on perunut jo pari menoa joulukuulta ja mahdolliselta punktioviikolta ja pessimisti minussa muistuttaa, että mitä vaan voi vielä tapahtua. Kumpaahan uskoisi ;)

Kiireinen viikonloppu sujui hyvin, vaikka nyt onkin sitten väsyttänyt, kun lepääminen jäi vähemmälle. Mutta kaikki jutut oli niin kivoja, että ehkä sitä ehtii lepäämää sitten vaikka ensi viikonloppuna. Kummityttöä oli ihana nähdä ja oli taas kasvanut viime näkemästä. Vierailun jälkeen kuitenkin tuli hetken haikeus ja mietin, että jospa meilläkin jonain päivänä olisi oma.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Nyt vähän näyttää siltä et maailma ei loppunutkaan

Tasaisen hyvä on olotila tällä hetkellä. Ei sen kummempia tunnemyrskyjä, vaikka pinna välillä onkin ollut kireänä, mutta maailma ei ole enää kaatunut viime aikoina :) Tuo ihmeellinen vuoto mistä kirjotin viimeksi on jatkunut melko normaalina menkkavuotona tähän päivään asti. Tänään on ollut varsin niukkaa vuotoa enää, joten uskon vakaasti, että se johtuu Suprecurista. En ole ehtinyt soittaa hoitopaikkaan, mutta jos haittavaikutuksissa mainitaan "kuukautisten kaltainen vuoto", niin eikö se nyt sitten ole juuri tätä?
Tosi montaa kivaa juttuakin on tiedossa vielä tälle viikkoa, mennään keikalle kaveripariskunnan kanssa, kummityttö (9kk.) tulee kylään ja käyn heittään reissun Tampereelle. Kiireistä, mutta mukavaa :) Ens viikon vois sitten ahtaa täyteen liikuntamenoja, niin eiköhän se aika joulukuun alkuunkin hurahda piakoin.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Uuteen nousuun

Loppuviikkoa kohti näemmä alkaa tunnelmat paranemaan. Keskustelut ystävien ja vertaisten kanssa ovat piristäneet. Lisäksi nautin lääkettä nimeltä liikunta; kuntosalilla painojen kanssa ähertäessä ja zumbassa jalat solmussa veivatessa ei juuri ehdi murehtimaan, kun pitää keskittyä siihen mitä on tekemässä. Pitää vaan yrittää väsymyksestä ja pahasta olosta huolimatta pakottaa itsensä tekemään jotain, kyllä se vaan palkitsee. Eilen olin zumban jälkeen niin täynnä energiaa, että siivosin ja järjestelin kotia ja siitä tuli vaan entistä parempi mieli.

Joten ehkä tämä tästä taas.. ainakin hetkeksi!

---
Päivitystä illalla:
Nyt vähän ihmetyttää.. eilisten puuhastelujen jälkeen tuli veristä vuotoa ja yöllä tuhrutteli. Aamulla oli menkkatuntemuksia ja tuli ihan oikeaa vuotoa ja sitä on jatkunut nyt tässä pitkin päivää. En oikein mitä tämä nyt tarkoittaa..
Onko mun kroppa menny sekaisin?
Johtuuko Suprecurista?
Oliko ne viime menkat valemenkat ja nää vasta oikeat?
Vai mitä oikein?

Jään seurailemaan tilannetta ja ei kai se auta kuin soitaa hoitopaikkaan ja kysyä mikä on??

torstai 11. marraskuuta 2010

Heikoilla jäillä

Välillä on ollu olo jo ihan ok. ja sitten välillä uidaan melko syvissä vesissä. Niin kuin tänä aamuna, kun jostain ihan pienestä asiasta taas hanat aukesi ja sitten siitä itkusta ei ollut tulla loppua. Myöhästyin töistäkin sen takia, mutta ajattelin että olkoot.. jos itkettää, niin sitten itkettää. Muutaman kerran tullu vaan lähdettyä hammasta purren ja itkua niellen töihin. Onneksi mies oli kotona lohduttamassa! Mies, joka pitää itsensä urheasti koossa ja jaksaa tukea, lohduttaa ja yrittää piristää mua.

Mietin, että miksi nyt vaan tuntuu niin lohduttomalta ja tuskaiselta olo, vaikka toisaalta on toivoa hoidon jatkumisen myötä? Luulen, että tämä vastoinkäyminen jotenkin laukaisi kaiken sen jännityksen ja pelon mikä tähän hoidon aloittamiseen liittyi ja nyt se kaikki purkautuu sitten ahdistuksena ja itkukohtauksina. Ja oloa ei helpota se pelko, että lääkitys ei ole oikea. Lääkityksestä puheenollen, varmaan silläkin on osuutensa tässä mielialassa.

Lähestyvä isänpäiväkin on tuonut oman lisänsä ahdistukseen, Hesaria ei voi selata huomioimatta kaikkia "tästä rakkaalle isälle" "vain parasta isälle" yms. mainoksia. Kaikki nuo lahjat kalpenisivat sen rinnalla, että saisi sen parhaimman tuhisevan paketin antaa miehelleen. Tämä isänpäivän välttely meinasi aiheuttaa myös sen, että olin unohtaa lähettää kortin omalle isälleni, mutta muistin sentään viime hetkellä.

Onneksi on kuitenkin vertaisihmisiä, jotka ymmärtää ja ystäviä, jotka asiasta tietää. Heille voi kertoa suoraan, että ahdistaa, toki ensin mainitut ymmärtävät paremmin mutta vähäistä ei ole sekään tuki, mitä ystäviltä saa. Ja heidän kanssaan on myös enemmän muita puheenaiheita, kun yhteisen taipaleen nimittäjä ei ole lapsettomuus.
Vertaistuesta en muista olenko kirjoittanut täällä kuin ohimennen mainiten. Olen sitä hakenut  sekä netistä, että livenä. Netistä ensin ja sitten rohkeutta saatuani myös livenä ja mitä enemmän asiasta puhuu ihan oikeasti ihmisten kanssa, niin olen enemmän alkanut pitämään siitä tavasta. Onhan keskustelu oikeiden ihmisten kanssa ihan erilaista kuin koneella kirjoittelu. Toisekseen välillä tuntuu, että nuo nettivertaistukipaikat alkaa olla kohta loppuunkaluttuja, tuntuu että muut vaan ympärillä sielläkin plussailee ja siirtyy eteenpäin. Kateus hiipii omaan mieleen varsinkin silloin, kun oma tilanne junnaa paikallaan. Ja nyt kun nämä hoidot takkuaa, niin huomaan olevani kateellinen myös niille, joilla hoidoissa ei vastoinkäymisiä tule. En haluaisi olla, mutta näemmä taas tunteilleen ei mitään voi..

Näihin sekaviin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lopetella, kun tuntuu etten itsekään oikein ota itsestäni selkoa..

tiistai 9. marraskuuta 2010

Pelko persuksissa eteenpäin

Pelko siitä, että tuo Suprecur ei tule toimimaan minulla ollenkaan, ei ole hälventynyt. En vaan saa sitä ajatusta mielestäni, että tämä hoitokierto tulee menemään pieleen sen takia, että tuo lääke ei ole minulle sopiva. Saattaa olla turhaa pessimismiä ja etukäteen murehtimista, mutta en voi tuolle ajatukselle mitään.

Tänään menin sitten töihin, vaikka pukuhuoneessa jo alkoi tuntumaan, että olikohan tämä virhe? Olisi eri asia olla töissä jossain, missä voisin vaan olla ja tehdä hommia ilman jatkuvia sosiaalisia kontakteja. Minun työssäni (valitettavasti välillä) se ei onnistu, on lapset ja asiakasperheet ja työkaverit.. joten omaan itseeni ja suruuni käpertyminen ei oikein onnistunut. Kotiin, jos olisin jäänyt, niin tuotahan sitä olisi tullut tehtyä. Joten en tiedä sitten kumpi oli parempi, pakottaa itsensä käyttäytymään suht. normaalisti ja tekemään töitä vai se, että olisin jäänyt kotiin märehtimään asiaa, jolle en oikeastaan voi mitään. Järkevästi ajatellen toki se on tuo ensimmäinen, mutta kyllähän sitä täytyy välillä ottaa aikaa itselleen. Ja eilen oli sellainen tarve, en todellakaan ois ollu työkuntoinen.

Kävin pomon kanssa juttelemassa, kun se oli ollut aika hämmentynyt mun eilisen puhelun jälkeen. En nyt suoraan kertonut mikä mulla oli, mutta sanoin että hyvin henkilökohtaisesta asiasta on kyse ja kun kysyi, että onko mulla ns. fyysistä vaaraa (meillä on muutamia vakavia sairauksia läpikäyneitä ollut töissä), niin sanoin että kyllä tämä on enemmän henkisen hyvinvoinnin juttuja.  Mutta vaikken kertonu suoraan, otti kuitenkin vakavasti ja kysyi, että voiko jotenkin auttaa. Niinpä katoimme hänen kalenteriin mun lääkärikäynnit, jolloin varmistetaan että pääsen hyvillä mielin niihin menemään.

maanantai 8. marraskuuta 2010

..mutta täältä noustaan taas pienen mahalaskun jälkeen!

Edellisen kirjoituksen mollivoittoisista tunnelmista on pikkuhiljaa noustu, jos ei nyt ihan huipulle, niin ainakin siihen vaiheeseen, että ihan joka asia ei itketä. Ainoastaan äsken luettu juttu muusikkoisästä, jonka poika oli kuollut 3-vuotiaana aivosyöpään sai hanat aukeamaan. En osaa edes kuvitella sitä tuskaa, kun oman lapsensa on joutunut hautaamaan ja mitä he ovat ennen sitä käyneet läpi. Rankkaahan tämä lapsettomuuskin on, eikä surut ole verrattavissa. Tämä on minun taakkani, jokaisella meillä on jotain.

Tuosta "jokaisella meistä on jotain" lauseesta tuli mieleen viikonloppu, jolloin näin pitkästä aikaa erästä hyvää ystävää yhteisen kaverimme juhlissa. Emme näe usein, mutta se yhteys kuitenkin on säilynyt ja siinä hänen humaltuessaan tuli nämä jutut "sä olet mulle niin tärkeä kaveri", "tosi kiva, kun tulit ja pitää kyllä nähdä useammin", "mitä sulle ihan oikeasti kuuluu, mä haluan tietää".
Mietin hetken mitä tuohon vastaisin, tilanne oli sellainen, että ei siinä oikein viittiny alkaa avautumaan, vaikka jos kahden olisimme olleet, olisin niin voinut tehdäkin. Vastaukseni "pääsääntöisesti hyvää" ilmeisesti oli tyydyttävä. En tiedä mitä hänen mielessään sitten liikkui, kun oli pari kertaa aiemmin illan aikana ihmetellyt nollalinjaani alkoholin suhteen. Selitykseni seuraavan aamupäivän sovitusta Zumbatunnista meni kuitenkin läpi ja toisaalta tämä ystävä tietää, että useimmiten kun olemme alkoholia ottaneet, niin seuraukset on olleet "tuhoisat". Ei ois ollut zumbaan asiaa kyllä sellaisen illan jälkeen ;)

Sain sitten iltapäivällä puhelun lääkäriltä ja mieli oli sen jälkeen parempi. Olivat tehneet uudet suunnitelmat mun kropan menoksi ja hoito jatkuu! Jatkan sumuttelua edelleen ja aloitan ens viikolla terolut-kuurin, jotta vuoto sitten varmasti tulis sopivaan aikaan. Seuraava tuomionpäivä on joulukuun alussa, johon mennessä siis vuoto olisi pitänyt alkaa ja sitten peukut & varpaat ristissä ultraan, jossa toivottavasti nähdään, että lääke on vaikuttanut. Ei auta kuin uskoa ja toivoa, vaikka suoraan sanottuna kyllä pelottaa, että entä jos tämä lääke ei toimi minulla ollenkaan?

Asiat olikin jo liian hyvin..

"Oletko lintu, upea joutsen vai siipirikko?
Oletko vahva kuin vanhempi sisko vaiko sittenkin lapsi?
Oletko laivan neitsytmatka vai haaksirikko?
Onko vaan aina pakko toisten toiveet täyttää?

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Tyttö epäkunnossa
siltäkö tuntuu sinusta?

Hei, kaikki laskee sun varaasi aivan helvetin paljon

Susta odotetaan jotain kuningatarta tai pelastajaa
Annetaan sun olla vielä nuori vähän aikaa

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Tyttö epäkunnossa
siltäkö tuntuu sinusta?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?
Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?
Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?
Jos mokaat

Tyttö epäkunnossa

siltäkö tuntuu sinusta?
Epäkunnossa."

 -Herra Ylppö ja Ihmiset - Tyttö Epäkunnossa 


Kyllä siltä tuntuu minusta. Alkoi jo eilen illalla tuntumaan ja pelottamaan siltä, että kaikki ei ole kunnossa ultrassa. Että lääkäri sanoo lääkkeen olleen tehoton.
Miten "hienolta" se tuntuukaan olla oikeassa. Tuntui ihan niin mahtavalta, että itkin hoitopaikan vessassa meikit poskille ja uudestaan itku tuli ulko-ovesta astuessa. Yritin soittaa miehelle, joka ei vastannu. Päätin soittaa töihin ja kyyneliä nieleskellen sain sanottua, että en ole työkunnossa, koska olen saanut huonoja uutisia. Siihen asti meni hyvin, kunnes pomo kysyi, että pystynkö puhumaan siitä.. ilmeisesti itkunpyrähdysten keskeltä todettu "en"oli riittävä selitys ja vastaus.

Kroppani, jolle normaalisti toimiva kierto on yleensä ollut vieras käsite, päätti että sumuista huolimatta aletaan nyt sitten toimiin normaalisti. Eli nyt sitten ei ala pistokset vielä, vaan jatkan sumuttelua johonkin asti ja kaikki siirtyy jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Hoitopaikasta soitetaan iltapäivällä ja kerrotaan miten jatketaan, mutta miten musta tuntuu, että sieltä tulee vaan lisää p*skaa niskaan..

tiistai 2. marraskuuta 2010

Viimeistä kertaa..

.. menkat? Ainakin edes hetkeen? Joohan?

Olinpa varsin iloinen eilen, kun alkoi oleen menkkaoloa ja pientä tuhruttelua. Pelkäsin kovasti etukäteen, että sumut viivästyttää menkkoja. Mutta ei onneksi käyny niin, tulivat tasan tarkkaan silloin kun pitikin! Ens viikkoa ja nollaultraa jännityksellä odotellessa!