Uusi vuosi ja uusia kujeita odotellessa!

Jälleen kerran on vuosi vaihtunut, mitä vanhemmaksi tulee niin sitä nopeammin vuodet tuntuvat vierähtävän ohitse. Täyttelin eilen uuteen seinäkalenteriin syntymäpäiviä ja muita merkkipäiviä vanhaa kalenteria apuna käyttäen ja mietiskelin mennyttä vuotta. Mitä kaikkea siihen onkaan mahtunut. Lapsettomuus-saralla hoitoja tänä vuonna on ollut vain kaksi; maaliskuun inssi, joka sotki kiertoni (ja myöhästytti IVF-jonoon pääsyä) ja nyt sitten tämä IVF. Ennen tuon IVF-hoidon alkua voisi sanoa, että olen selvinnyt aika vähällä tuskalla tän lapsettomuuden kanssa tänä vuonna. Toki se inssin epäonnistuminen ja jonoon "pääseminen" otti koville, mutta  muutoin tunnelmat on pääosin olleet hyvät. Tauot on tehneet hyvää.

Lapsettomuuden kanssa muuten tänä vuonna olen siirtynyt entistä julkisemmalle linjalle. Siirryin nettimaailman lisäksi etsimään vertaistukea myös livenä. Se on antanut paljon ja nyt vähän surettaakin, että raskautumisen myötä joutuu jättämään sen maailman taakseen. Tai siis kyllähän sieltä on tarttunut mukaan ihmisiä, jotka toivon mukaan jää pysyväksi osaksi elämää, mutta niille kuukausittaisille tapaamisille joudun jättämään hyvästit.

Muutenkin tuntuu, että hyppään johonkin ihan vieraaseen maailmaan. Lapsettoman maailma oli tullut jo melko tutuksi ja tämän vuoden aikana tuntuu, että ihan huiman paljon tutummaksi. Ja nyt olen menossa johonkin, joka sekin on ihan mahtavaa, mutta samalla myös hyvin pelottavaa. Onneksi odotusaika on sen verran pitkä, että sinä aikana ehtii jonkin verran sisäistää sitä asiaa, että meitä on jossain vaiheessa kolme. Mutta tuohon sisäistämisvaiheeseen pääsyä odottelen vielä epäuskoisin mielin.

Tänä aamuna sain sitten tehdä sen testin kotonakin.. ja kyllähän se plussaa näytti edelleen. Vahva plussa pärähti testiin jo ennen kuin tarkistusikkunaan tuli viiva.

Viime vuosi oli hyvä vuosi ja ensi vuodesta tulee.. hmm.. no sitä on vaikea arvioida etukäteen, mutta tällä hetkellä odotan innolla mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Toivon, että paljon hyvää!

Kuka voisi kelloon pistää vähän vauhtia?

Se on kyllä totta, että odottavan aika on pitkä.. yleensä viikonloput on kivoja ja ne sujahtaa aina liian nopeasti ohi. Nyt tuntuu, että jo pelkästään tämä lauantaipäivä on ollut p-i-t-k-ä! Kun ei oikein mitään kauheasti voi touhuilla, mieli tekis mennä joululahjaostoksille ja siivoilla asuntoa, mutta pakko on pakottaa itsensä vaan ottamaan rauhallisesti.

Lisäksi pakko on vielä valvoa puolille öin, että "saa" pistää Pregnylin. Eilinen Puregoni sattui jo sen verta paljon, että ei kauheasti innostais enää pistellä mitään. Sumuttelutkin loppuu sitten tänään, eihän sitä olekaan jatkunut kuin lokakuun lopusta alkaen. Lähestulkoon pieni ikuisuus tuntuu olevan siitä, kun aloitin sumut ja tämä hoitokierto käynnistyi. Pitkä kaava on ollut kyllä kirjaimellisesti pitkä.

Edelleen täytyy vaan pitää peukut ja varpaat ristissä, että saadaan alkioita hyvin pakkaseen. En haluaisi heti kyllä tähän uudelleen alkaa. Niin ja nimenomaan pakkaseen alkioita, en jaksa uskoa, että pääsemme tuoresiirtoon. Pidetään sitä ylimääräisenä bonuksena tähän päälle, jos sinne päästään :) Mies on ollut ihan innoissaan, että ajatella jos tämä nyt onnistuu.. on pitänyt häntä vähän jarrutella ja samalla yrittää pitää omakin mieli siinä uskossa, että sinne siirtoon ei päästä.

On tämä kyllä ollut kyllä melko rankkaa, mutta onneksi on ihana mies vierellä, vertaistukea ja ystäviä. Niiden voimalla mennään!

Heikoilla jäillä

Välillä on ollu olo jo ihan ok. ja sitten välillä uidaan melko syvissä vesissä. Niin kuin tänä aamuna, kun jostain ihan pienestä asiasta taas hanat aukesi ja sitten siitä itkusta ei ollut tulla loppua. Myöhästyin töistäkin sen takia, mutta ajattelin että olkoot.. jos itkettää, niin sitten itkettää. Muutaman kerran tullu vaan lähdettyä hammasta purren ja itkua niellen töihin. Onneksi mies oli kotona lohduttamassa! Mies, joka pitää itsensä urheasti koossa ja jaksaa tukea, lohduttaa ja yrittää piristää mua.

Mietin, että miksi nyt vaan tuntuu niin lohduttomalta ja tuskaiselta olo, vaikka toisaalta on toivoa hoidon jatkumisen myötä? Luulen, että tämä vastoinkäyminen jotenkin laukaisi kaiken sen jännityksen ja pelon mikä tähän hoidon aloittamiseen liittyi ja nyt se kaikki purkautuu sitten ahdistuksena ja itkukohtauksina. Ja oloa ei helpota se pelko, että lääkitys ei ole oikea. Lääkityksestä puheenollen, varmaan silläkin on osuutensa tässä mielialassa.

Lähestyvä isänpäiväkin on tuonut oman lisänsä ahdistukseen, Hesaria ei voi selata huomioimatta kaikkia "tästä rakkaalle isälle" "vain parasta isälle" yms. mainoksia. Kaikki nuo lahjat kalpenisivat sen rinnalla, että saisi sen parhaimman tuhisevan paketin antaa miehelleen. Tämä isänpäivän välttely meinasi aiheuttaa myös sen, että olin unohtaa lähettää kortin omalle isälleni, mutta muistin sentään viime hetkellä.

Onneksi on kuitenkin vertaisihmisiä, jotka ymmärtää ja ystäviä, jotka asiasta tietää. Heille voi kertoa suoraan, että ahdistaa, toki ensin mainitut ymmärtävät paremmin mutta vähäistä ei ole sekään tuki, mitä ystäviltä saa. Ja heidän kanssaan on myös enemmän muita puheenaiheita, kun yhteisen taipaleen nimittäjä ei ole lapsettomuus.
Vertaistuesta en muista olenko kirjoittanut täällä kuin ohimennen mainiten. Olen sitä hakenut  sekä netistä, että livenä. Netistä ensin ja sitten rohkeutta saatuani myös livenä ja mitä enemmän asiasta puhuu ihan oikeasti ihmisten kanssa, niin olen enemmän alkanut pitämään siitä tavasta. Onhan keskustelu oikeiden ihmisten kanssa ihan erilaista kuin koneella kirjoittelu. Toisekseen välillä tuntuu, että nuo nettivertaistukipaikat alkaa olla kohta loppuunkaluttuja, tuntuu että muut vaan ympärillä sielläkin plussailee ja siirtyy eteenpäin. Kateus hiipii omaan mieleen varsinkin silloin, kun oma tilanne junnaa paikallaan. Ja nyt kun nämä hoidot takkuaa, niin huomaan olevani kateellinen myös niille, joilla hoidoissa ei vastoinkäymisiä tule. En haluaisi olla, mutta näemmä taas tunteilleen ei mitään voi..

Näihin sekaviin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lopetella, kun tuntuu etten itsekään oikein ota itsestäni selkoa..

Kellotettua elämää

Kännykkä; 06:15 muista sumu, 14:15 muista sumu, 21:30 muista terolut, 22:15 muista sumu. Voisi sanoa, että kovin aikataulutettua on elämä tällä hetkellä, mutta muutoin sumuttelu on lähtenyt hyvin käyntiin. Kuudes päivä on menossa ja ainoa mainittava oire on hikoilu, jonka täytyy johtua tuosta lääkkeestä, koska hikiaalto iskee päälle ihan vaikka vaan paikallaan olis. Päänsärkyä on ollu lievästi, mutta ei vaivaksi asti. Toivottavasti jatkuu yhtä helppona! Mieskin on huokaissut helpotuksesta, kun vielä ei oo tarvinu muuttaa pihalle telttaan karkuun hormoonihirviötä :D

Vertaistuki on kyllä arvokasta, se on moneen kertaan tullut todettua omallakin kohdalla. Yrityksen alkuvaiheessa hain vertaistukea netin keskustelupalstoilta. Oli jännittävää kirjoitella samoja asioita läpikäyvien kanssa; pohtia mahdollisia oireita ja jännäillä "pupuilun" tuloksia. Kuitenkin mitä pidempään tätä yritystä oli kestänyt, aloin kaivata myös tukea livenä. Lähipiirissäni ei tahattomasti lapsettomia ole (tai ainakaan kukaan ei ole tunnustanut..) ja ne muutamat ystävät, joille avauduin asiasta, ottivat sen kyllä ihan hyvin, mutta samanlaista ymmärrystä heiltä ei voi koskaan saada, kuin mitä saa saman kokeneilta. Heillä oli ja on edelleen kovin kova usko, että tulemme onnistumaan.. onhan se kiva, että joku uskoo silloinkin, kun itse ei. Mutta kun tuo uskominen ei perustu mihinkään faktatietoon...

Kriisi mikä aiheutui hyvän ystäväni raskaudesta ja sen aiheuttamista tunteista sai minut hakeutumaan vertaistukiryhmään. Olin sitä jo aiemmin pyöritellyt mielessäni, mutta tuo viimeistään sai minut huomaamaan miten suuria (ja pelottavan katkeria) tunteita sisälläni oli. Ja sitten tuo tapaus sai ne tulemaan melkoisena ryöppynä ulos ja ei ihmekään, että ystäväni koki osan niistä syyllistämisenä. Vaikka toisaalta myös olen edelleen sitä mieltä, että kuka tahansa saman kokenut olisi ymmärtänyt ne ovat ihan "normaaleina" lapsettomuuden aiheuttamia tunteita.

Eikä sen tarvitse olla edes kovin läheinen ihminen, jonka raskausuutiset tai lapsentekemiseen liittyvät kommentit saavat näkemään punaista ja tunteet kuohahtamaan.Tällä viikolla ärsytyksiä on saaneet aikaan, kun luin eräästä naistenlehdestä kuinka M.Veitola pohti pitäisikö alkaa tekemään lapsia ennen kuin on liian myöhä.. sitten eilettäin jompikumpi iltapäivälehdistä otsikoi lööpissään, kuinka vauvapaineet nakertavat Victorian ja Danielin onnea.. ja kaiken huippuna kaikkien "rakastama" Tuksukin on sitten raskaana..