Vaihtelevia tunteita

Jospa sitten sunnuntain kunniaksi taas blogin päivitystä :) En oo saanu aikaiseksi kirjoittaa, kun oikeastaan olot ja tuntemukset on olleet pitkin viikkoa samanlaiset. Eli melko rauhallisesti olen jaksanut odotella ultraa ja aika toiveikkain mielin, mutta kuitenkin pitäen mielessä sen, että uutiset voi olla myös huonoja.

Oireet on vahvistuneet selkeästi tällä viikolla ainakina kuvotuksen osalta, nyt sitä on ollut myös päivisin. Eilen olin niin huonovointinen, että olisin vaan halunnut maata sohvalla koko päivän. Mutta ei auttanut, oli menoa ja toisaalta hyvä vaan, sillä kyllä sitä piristyi kun lähti raikkaaseen ulkoilmaan. Väsymys painaa edelleen kovasti, työpäivien jälkeen ei jaksa juuri mitään! Perjantaina pakotin itseni töiden jälkeen paikalliseen kauppakeskukseen ostamaan jo pitkään kaipaamani farkut. Varsinaista himoshoppailua, kun ensimmäisestä kaupasta ekana sovitetut farkut lähti mukaan :) Ei ollut intoa tai mielenkiintoa lähtä kierteleen kauppoja siinä tilassa, halusin vaan äkkiä kotiin ja nukkumaan päikkärit.

Tänään sitten tuo viikon kestänyt rauhallinen mieliala on vaihtunut pieneen pelkoon. Ultra-aika lähenee ja jotenkin sitä miettii entistä enemmän, että entä jos tämä onni loppuukin silloin? Tein vaihteen vuoksi raskaustestin tänä aamuna.. vahva plussa kyllä joo, mutta olisihan se testiviiva voinut olla jo kontrolliviivaa vahvempi. Se pisti vähän mietityttämään, että onkohan kaikki kunnossa. Ehkä ihan tyhmää, mutta silti. Mies ei perinteiseen tapaansa osaa murehtia etukäteen, mutta niinhän hän on suhtautunut näihin asioihin hoitojenkin aikana. Sanoo, että ei siitä tulisi mitään, jos kummatkin oltais ihan hermoraunioina ja murehdittais asioita. Joten on sitten vahva minun takiani. Jossain vaiheessa suutuin tuosta, kun luulin että miestä ei hetkauta nämä asiat. Mutta kyllä tässä vuosien aikana hän on tehnyt selväksi, että samassa veneessä tässä ollaan ja ihan yhtälailla hän haluaa lasta ja on surullinen, kun se ei ole vielä onnistunut.

Mutta ehkä nyt viimein..?

Neiti Kevät ja Untamo 6+6

Heikoilla jäillä

Välillä on ollu olo jo ihan ok. ja sitten välillä uidaan melko syvissä vesissä. Niin kuin tänä aamuna, kun jostain ihan pienestä asiasta taas hanat aukesi ja sitten siitä itkusta ei ollut tulla loppua. Myöhästyin töistäkin sen takia, mutta ajattelin että olkoot.. jos itkettää, niin sitten itkettää. Muutaman kerran tullu vaan lähdettyä hammasta purren ja itkua niellen töihin. Onneksi mies oli kotona lohduttamassa! Mies, joka pitää itsensä urheasti koossa ja jaksaa tukea, lohduttaa ja yrittää piristää mua.

Mietin, että miksi nyt vaan tuntuu niin lohduttomalta ja tuskaiselta olo, vaikka toisaalta on toivoa hoidon jatkumisen myötä? Luulen, että tämä vastoinkäyminen jotenkin laukaisi kaiken sen jännityksen ja pelon mikä tähän hoidon aloittamiseen liittyi ja nyt se kaikki purkautuu sitten ahdistuksena ja itkukohtauksina. Ja oloa ei helpota se pelko, että lääkitys ei ole oikea. Lääkityksestä puheenollen, varmaan silläkin on osuutensa tässä mielialassa.

Lähestyvä isänpäiväkin on tuonut oman lisänsä ahdistukseen, Hesaria ei voi selata huomioimatta kaikkia "tästä rakkaalle isälle" "vain parasta isälle" yms. mainoksia. Kaikki nuo lahjat kalpenisivat sen rinnalla, että saisi sen parhaimman tuhisevan paketin antaa miehelleen. Tämä isänpäivän välttely meinasi aiheuttaa myös sen, että olin unohtaa lähettää kortin omalle isälleni, mutta muistin sentään viime hetkellä.

Onneksi on kuitenkin vertaisihmisiä, jotka ymmärtää ja ystäviä, jotka asiasta tietää. Heille voi kertoa suoraan, että ahdistaa, toki ensin mainitut ymmärtävät paremmin mutta vähäistä ei ole sekään tuki, mitä ystäviltä saa. Ja heidän kanssaan on myös enemmän muita puheenaiheita, kun yhteisen taipaleen nimittäjä ei ole lapsettomuus.
Vertaistuesta en muista olenko kirjoittanut täällä kuin ohimennen mainiten. Olen sitä hakenut  sekä netistä, että livenä. Netistä ensin ja sitten rohkeutta saatuani myös livenä ja mitä enemmän asiasta puhuu ihan oikeasti ihmisten kanssa, niin olen enemmän alkanut pitämään siitä tavasta. Onhan keskustelu oikeiden ihmisten kanssa ihan erilaista kuin koneella kirjoittelu. Toisekseen välillä tuntuu, että nuo nettivertaistukipaikat alkaa olla kohta loppuunkaluttuja, tuntuu että muut vaan ympärillä sielläkin plussailee ja siirtyy eteenpäin. Kateus hiipii omaan mieleen varsinkin silloin, kun oma tilanne junnaa paikallaan. Ja nyt kun nämä hoidot takkuaa, niin huomaan olevani kateellinen myös niille, joilla hoidoissa ei vastoinkäymisiä tule. En haluaisi olla, mutta näemmä taas tunteilleen ei mitään voi..

Näihin sekaviin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lopetella, kun tuntuu etten itsekään oikein ota itsestäni selkoa..

Ei tippa tapa..

..ja ämpäriin ei huku? Lainatakseni lapsuuden fanituksen kohdettani Irwiniä. Isä vaan aina meinas, ettei ole lastenmusiikkia, en ymmärrä miksei ;)

Mutta tässä hoitokierron alkua odotellessa ehdittiin saada miehen kanssa pientä kärhämää aiheesta käytetäänkö alkoholia hoitojen aikana vai ei. Itsehän olen päättänyt jo ajat sitten, että kun tämä hoitokierto alkaa, niin sitten jää alkoholi. Viime viikonloppuna meni viimeiset lasilliset punaviiniä ja toivon, että tämä katko jatkuu vielä hoitokierron jälkeenkin. Kumpikaan meistä ei tosin mitään suurkuluttajia muutenkaan ole, saunakalja lauantai-iltaisin isännälle ja minä en yleensä ota sitäkään. Jos on jotain illanviettoa, niin toki silloin tulee otettua enemmän. Aiemminkin juteltiin tästä aiheesta ja silloin mies meinas, että voi olla kokonaan ilman. Nyt eilen kuitenkin tuli puheeksi, että hänellä on parin viikon päästä työpaikan kinkerit ja tuntui, että kyllähän siellä nyt täytyy olutta ottaa. Pahoitin mieleni kovasti ja tuli olo, että onko tosiaan niin vaikea olla ottamatta. Että eikö tämä asia ole niin tärkeä, että sen eteen tekisi kaikkensa? Vaikka kyllähän mä sen tiedän, että tämä on yhtä tärkeää miehellekin ja ihan yhtä täysillä on mukana.

Tänään sitten kaivoin netistä kaikki linkit mitä löysin artikkeleihin, jotka liittyy alkoholin käyttöön ja IVF-hoitoihin ja muutenkin alkoholin vaikutuksesta siittiöihin.  Pyysin lukemaan ne ja tekemään sitten päätöksen. Mies teki työtä käskettyä ja totesi sitten, että jos kerta noissa artikkeleissa suositeltiin holitonta linjaa, niin sitten mennään niin. Joten nyt on sitten asia selvitetty ja toivotaan, että mies pitää sanansa. Uskoisin kyllä, että tekee niin. Kyllä mulla on hieno mies ja nyt jotenkin on taas luottavaisempi olo hoidon suhteen.

Kyllä me tästä selvitään!

Mitäpä jos?

Mietin tuossa eräänä aamuna koiran kanssa kävellessä jälleen kerran sitä, että mitäpä jos me ei onnistuta hoidoillakaan? En haluaisi mennä asioiden edelle, vaan ottaa vaiheen ja hoidon kerrallaan, mutta mieli tahtoo seikkailla sekä hyvässä, että pahassa. Sillä kyllähän tuota on tullut myös katottua kalenterista (ja nettilaskureista) milloin olisi laskettuaika ja milloin alkais äitiysloma..

Mutta siis mietin sitä, että jos meille ei koskaan tulekaan lapsia, niin mitä sitten? Mikä on se juttu elämässä, jos on aina halunnut äidiksi ja ei sitä olisikaan koskaan? Adoptio/sijaisvanhemmuus eivät innosta miestäni ja toisaalta en oikein ole itsekään päättänyt mielipidettäni. Kuitenkin raskauden ja synnytyksen kokemiset olisivat asiat, mitkä haluaisin kokea. Mutta ovatko ne niin tärkeitä asioita, että jos en niitä saa kokea, en haluaisi muulla tavoin ryhtyä äidiksi? Toisaalta, jos/kun mieheni ei halua muuta kuin biologisia lapsia, niin ei kai tuota tarvi edes pohtia tai sitten joutuu pohtimaan kyllä koko elämänsä uusiksi. Mieheni on kyllä aika ehdoton mielipiteissään, mutta jos tässä kävisikin huonosti, niin pystyisikö hän muuttamaan mielensä näin isossa asiassa? Luovutettujen sukusolujen kohdalla on mielipide vähän lievempi, mutta silti..?

Jospa kuitenkin ensin katsomme tämän ensimmäisen hoidon ja miten se menee ja senkin jälkeen on vielä toivon mukaan useita mahdollisuuksia.. kirves ei ole vielä kaivossa :)