lauantai 30. lokakuuta 2010

Positiivista ajattelua

Vielä piti kirjoittamani positiivisesta ajattelusta, jota yritän kovasti (välillä huonommin ja välillä paremmin) harjoittaa. Kesälomalla ottaessani taas yhden pohjakosketuksen, vaikka olin päättänyt unohtaa tämän lapsettomuuden kesän ajaksi, päätin yrittää olla positiivsempi. Se onnistuikin melko pitkään syksylle ja teki hyvää mielelle :)

Tähän liittyen haluan lainata kuvan Jadekiven "positiivisuuslainaamosta". Tämä olkoot johtoajatukseni, että koko ajan tämä matkamme käy kohti tuota päämäärää. Päämäärää, joka on aina päivän lähempänä, lopullista perille saapumispäivää en vielä tiedä, mutta kyllä se päivä tulee.

Kellotettua elämää

Kännykkä; 06:15 muista sumu, 14:15 muista sumu, 21:30 muista terolut, 22:15 muista sumu. Voisi sanoa, että kovin aikataulutettua on elämä tällä hetkellä, mutta muutoin sumuttelu on lähtenyt hyvin käyntiin. Kuudes päivä on menossa ja ainoa mainittava oire on hikoilu, jonka täytyy johtua tuosta lääkkeestä, koska hikiaalto iskee päälle ihan vaikka vaan paikallaan olis. Päänsärkyä on ollu lievästi, mutta ei vaivaksi asti. Toivottavasti jatkuu yhtä helppona! Mieskin on huokaissut helpotuksesta, kun vielä ei oo tarvinu muuttaa pihalle telttaan karkuun hormoonihirviötä :D

Vertaistuki on kyllä arvokasta, se on moneen kertaan tullut todettua omallakin kohdalla. Yrityksen alkuvaiheessa hain vertaistukea netin keskustelupalstoilta. Oli jännittävää kirjoitella samoja asioita läpikäyvien kanssa; pohtia mahdollisia oireita ja jännäillä "pupuilun" tuloksia. Kuitenkin mitä pidempään tätä yritystä oli kestänyt, aloin kaivata myös tukea livenä. Lähipiirissäni ei tahattomasti lapsettomia ole (tai ainakaan kukaan ei ole tunnustanut..) ja ne muutamat ystävät, joille avauduin asiasta, ottivat sen kyllä ihan hyvin, mutta samanlaista ymmärrystä heiltä ei voi koskaan saada, kuin mitä saa saman kokeneilta. Heillä oli ja on edelleen kovin kova usko, että tulemme onnistumaan.. onhan se kiva, että joku uskoo silloinkin, kun itse ei. Mutta kun tuo uskominen ei perustu mihinkään faktatietoon...

Kriisi mikä aiheutui hyvän ystäväni raskaudesta ja sen aiheuttamista tunteista sai minut hakeutumaan vertaistukiryhmään. Olin sitä jo aiemmin pyöritellyt mielessäni, mutta tuo viimeistään sai minut huomaamaan miten suuria (ja pelottavan katkeria) tunteita sisälläni oli. Ja sitten tuo tapaus sai ne tulemaan melkoisena ryöppynä ulos ja ei ihmekään, että ystäväni koki osan niistä syyllistämisenä. Vaikka toisaalta myös olen edelleen sitä mieltä, että kuka tahansa saman kokenut olisi ymmärtänyt ne ovat ihan "normaaleina" lapsettomuuden aiheuttamia tunteita.

Eikä sen tarvitse olla edes kovin läheinen ihminen, jonka raskausuutiset tai lapsentekemiseen liittyvät kommentit saavat näkemään punaista ja tunteet kuohahtamaan.Tällä viikolla ärsytyksiä on saaneet aikaan, kun luin eräästä naistenlehdestä kuinka M.Veitola pohti pitäisikö alkaa tekemään lapsia ennen kuin on liian myöhä.. sitten eilettäin jompikumpi iltapäivälehdistä otsikoi lööpissään, kuinka vauvapaineet nakertavat Victorian ja Danielin onnea.. ja kaiken huippuna kaikkien "rakastama" Tuksukin on sitten raskaana..

maanantai 25. lokakuuta 2010

Suprecuria ja valkoisia valheita

Tänään oli sitten hoitojen aloituksen ensimmäinen käynti. Jännitti kuitenkin kovasti, nyt tämä muuttuu konkreettiseksi tämä homma. IVF ei ole enää vain jokin kaukainen asia, joka tulee tapahtuaan joskus, vaan se on nyt totisinta totta. Pelottaa ja hirvittää ja toisaalta kuitenkin olen innoissani.

Varsin nopea ja liukuhihnamainen toimitus oli tuo lääkärikäynti, vaikka tiesinkin etukäteen, että ei tässä ihmeempiä tapahdu. Sisään huoneeseen ja lääkäri kyseli jälleen hassusti "miten olet voinut?". Jotenkin tässä vaiheessa hoitoa tuo kuullosti hassulta, toki ihan kohteliasta kysellä, mutta mitähän lääkäri olisi meinannut, jos olisin alkanut avautumaan työpaikan hankalasta tilanteesta tänä aamuna tai siitä miten venyvä piharemontti kiristää hermoja ja saa meidät päivittäin kiroamaan mutaista pihaa.

Siitä eteenpäin mentiinkin tuttua rataa, housut pois ja pöydälle ja toteamus monirakkulaisista munasarjoista. Sitten sainkin reseptit Suprecuria, Puregonia ja Pregnyliä varten. Jännitykseltä meinasi mennä ensin ohi sumutteen annostusohje. Onneksi varmistin, sillä luulin aluksi, että sumuttelen kaksi kertaa kumpaankin sieraimeen kerralla. Mutta lääkäri olikin tarkoittanut, että kaksi suihkausta eli kumpaankin sieraimeen yhdesti ja kolme kertaa päivässä.

Ensimmäisen lääkeannoksen sainkin ottaa töissä. Oli vähän kiireinen päivä ja juuri hankalaan aikaan piti lähteä lääkettä ottaan. Eiköhän pukukaapilla ollu samaan aikaan työkaveri tekemässä lähtöään kotiin. Yritin keksiä kaikenlaista puuhasteltavaa siinä, etsin kännykkää ja tarkistin muka viestit, rasvailin huulia ja mietin kuumeisesti, että mitä vielä keksin tekemistä siksi aikaa, että työkaveri häipyy. Ei siinä muuten mitään, mutta kun lääke oli paketissaan ja piti se suihkepullokin koota, joten en viittiny sitä alkaa väkertään toisen silmien alla. Ja olisin herättäny liikaa huomiota sulkeutumalla suihkukoppiin touhuileen.Onneksi hän viimein oli valmis lähtemään. Jouduin lipsauttaan valkoisen valheenkin, että minulla ei ole aikataulukirjaa mukana ja kehotin häntä tarkistamaan taukotilamme puolelta, kun alkoi sitä vielä ovensuusta kyseleen.

Ekat sumut meni oikein nätisti sinne minne pitikin. Nyt on sitten kännykässä muistutuksia lääkkeiden otosta, joten aikataulutettua elämää tulen elämään seuraavat pari viikkoa. Onneksi tuo sumu on kuitenkin helppo ottaa muuallakin, nyt kun se kerta on jo siinä pullossa valmiina.
Toivon kovasti, että sumut ei aiheuta pahempia oireita ja menkatkin tulis ajallaan, ettei siirry pistosten aloittaminen. Terot lopetan lauantaina ja jään odotteleen menkkoja!

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Ei tippa tapa..

..ja ämpäriin ei huku? Lainatakseni lapsuuden fanituksen kohdettani Irwiniä. Isä vaan aina meinas, ettei ole lastenmusiikkia, en ymmärrä miksei ;)

Mutta tässä hoitokierron alkua odotellessa ehdittiin saada miehen kanssa pientä kärhämää aiheesta käytetäänkö alkoholia hoitojen aikana vai ei. Itsehän olen päättänyt jo ajat sitten, että kun tämä hoitokierto alkaa, niin sitten jää alkoholi. Viime viikonloppuna meni viimeiset lasilliset punaviiniä ja toivon, että tämä katko jatkuu vielä hoitokierron jälkeenkin. Kumpikaan meistä ei tosin mitään suurkuluttajia muutenkaan ole, saunakalja lauantai-iltaisin isännälle ja minä en yleensä ota sitäkään. Jos on jotain illanviettoa, niin toki silloin tulee otettua enemmän. Aiemminkin juteltiin tästä aiheesta ja silloin mies meinas, että voi olla kokonaan ilman. Nyt eilen kuitenkin tuli puheeksi, että hänellä on parin viikon päästä työpaikan kinkerit ja tuntui, että kyllähän siellä nyt täytyy olutta ottaa. Pahoitin mieleni kovasti ja tuli olo, että onko tosiaan niin vaikea olla ottamatta. Että eikö tämä asia ole niin tärkeä, että sen eteen tekisi kaikkensa? Vaikka kyllähän mä sen tiedän, että tämä on yhtä tärkeää miehellekin ja ihan yhtä täysillä on mukana.

Tänään sitten kaivoin netistä kaikki linkit mitä löysin artikkeleihin, jotka liittyy alkoholin käyttöön ja IVF-hoitoihin ja muutenkin alkoholin vaikutuksesta siittiöihin.  Pyysin lukemaan ne ja tekemään sitten päätöksen. Mies teki työtä käskettyä ja totesi sitten, että jos kerta noissa artikkeleissa suositeltiin holitonta linjaa, niin sitten mennään niin. Joten nyt on sitten asia selvitetty ja toivotaan, että mies pitää sanansa. Uskoisin kyllä, että tekee niin. Kyllä mulla on hieno mies ja nyt jotenkin on taas luottavaisempi olo hoidon suhteen.

Kyllä me tästä selvitään!

perjantai 22. lokakuuta 2010

Mitäpä jos?

Mietin tuossa eräänä aamuna koiran kanssa kävellessä jälleen kerran sitä, että mitäpä jos me ei onnistuta hoidoillakaan? En haluaisi mennä asioiden edelle, vaan ottaa vaiheen ja hoidon kerrallaan, mutta mieli tahtoo seikkailla sekä hyvässä, että pahassa. Sillä kyllähän tuota on tullut myös katottua kalenterista (ja nettilaskureista) milloin olisi laskettuaika ja milloin alkais äitiysloma..

Mutta siis mietin sitä, että jos meille ei koskaan tulekaan lapsia, niin mitä sitten? Mikä on se juttu elämässä, jos on aina halunnut äidiksi ja ei sitä olisikaan koskaan? Adoptio/sijaisvanhemmuus eivät innosta miestäni ja toisaalta en oikein ole itsekään päättänyt mielipidettäni. Kuitenkin raskauden ja synnytyksen kokemiset olisivat asiat, mitkä haluaisin kokea. Mutta ovatko ne niin tärkeitä asioita, että jos en niitä saa kokea, en haluaisi muulla tavoin ryhtyä äidiksi? Toisaalta, jos/kun mieheni ei halua muuta kuin biologisia lapsia, niin ei kai tuota tarvi edes pohtia tai sitten joutuu pohtimaan kyllä koko elämänsä uusiksi. Mieheni on kyllä aika ehdoton mielipiteissään, mutta jos tässä kävisikin huonosti, niin pystyisikö hän muuttamaan mielensä näin isossa asiassa? Luovutettujen sukusolujen kohdalla on mielipide vähän lievempi, mutta silti..?

Jospa kuitenkin ensin katsomme tämän ensimmäisen hoidon ja miten se menee ja senkin jälkeen on vielä toivon mukaan useita mahdollisuuksia.. kirves ei ole vielä kaivossa :)

maanantai 18. lokakuuta 2010

"Tekisitte ite niitä vaippaikäisiä"

Sarjassamme taas älyttömiä kommetteja!! En tosin itse saanut tätä ko. kommenttia, mutta pisti silmään fb:ssä. Saattoi toki olla läppä, mutta itse en tuollaista huumorilla osaa ottaa ja näin punaista tuon kommentin nähdessäni. Millä oikeudella ihmiset laukoo tuollaisia?? Mistä voit ikinä tietää, josko kommentin saanut vaikka sattuu olemaan lapsettomuudesta kärsivä tai vaikka vapaaehtoisesti lapseton, tuskin silloinkaan haluaa kuulla tuollaisia??

Toinen mikä on viime aikoina ärsyttäny on se, kun ihmiset luulee, että jos ei käytä alkoholia, on automaattisesti raskaana. Ei ole kauankaan aikaa, kun multa ihan suoraan kysyttiin usean ihmisen kuullen, että olenko raskaana, kun kerroin että viikonloppureissullani en ollut nauttinut alkoholia. Ärsytti, kun menin ihan sanattomaksi moisesta, enkä sitten saanut sanottua mitään nasevaa takaisin. Onneksi yks läsnä olleista sai vähän kevennettyä tunnelmaa ja totesi, että tällä kysyjällä itsellään on jotain hampaankolossa asian suhteen.

Tällä viikolla pääsen aloittaan terolutit taas vuodon aikaansaamiseksi ja viikon päästä alkaa sumuttelu Suprecurilla. Jännittää vähän millaiset ihanat oireet jälkimmäisenä mainittu aiheuttaa ja mahtaako se vaikuttaa seuraavien menkkojen alkamiseen. Pitää yrittää olla kauheasti ajattelematta asiaa, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Muutenkin kun mieli tahtoo seikkailla vähän asioiden edelle ja välillä meinaa olla liian varma olo onnistumisesta. Mitenhän sitä osaisi suhtautua sillä tavalla sopivan positiivisesti, mutta kuitenkin jalat maassa.. liian vaikea yhtälö?

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Historia (lyhyt oppimäärä)

Pillerit jätettiin lopullisesti pois joulukuussa 2006, pian sen jälkeen palasi kuvioihin jo entuudestaan tuttu ilmiö; epäsäännölliset kierrot. Niiden takia ravasin tk-lääkärillä vuoden 2007 ja lähete lapsettomuustutkimuksiin lähti joulukuussa 2007.

Helmikuussa 2008 ensikäynti ja tutkimusten aloittaminen. Ensikäynnin ultrassa paljastui vasemmasta munasarjasta jotain epäilyttävää, joka myöhemmin tarkentui jonkinlaiseksi kasvaimeksi. Se poistettiin parin kuukauden päästä ison kokonsa vuoksi. Leikkaus onnistui hyvin ja kasvain osottautui hyvänlaatuiseksi ja vain vähän munasarjassa kiinni olevaksi, joten munasarjaa ei tarvinu poistaa.

Tutkimukset jatkuivat vaatimuksestani (=en tyytynyt lääkärin kommenttiin "ei esteitä raskautumiselle") syksyllä 2008. Ensimmäinen clomikokeilu vuoden lopulla ei tuottanut vastetta, helmikuussa 2009 isommalla annostuksella saatin vaste.

Syksyllä 2009 yhteydenotto hoitopaikkaan ja uusien konstien kokeilu. Pistoshoidot Puregonilla yhdessä kierrossa ja kahdessa seuraavassa lisäksi inseminaatio.

Nämäkään eivät tuota tulosta ja viimeinen inssi sotkee kierron ja IVF-jonoon siirtyminen viivästyy. Lopulta toukokuussa 2010 meidät siirretään jonoon ja saamme pian kirjeen, jossa ilmoitetaan ensikäyntiajaksi lokakuu 2010.

Historia (pitkä oppimäärä)

Olen aina tiennyt haluavani lapsia, olen kasvanut nelilapsisen perheen esikoisena ja hoitanut luonnollisesti nuorempia sisaruksiani paljon. Varsinkin kahta nuorinta, joiden ollessa pieniä minä olin jo iso koululainen. Äitini hoiti työkseen lapsia ja kouluikäisenä päätin, että se tulee olemaan myös minun "uravalintani".

Nykyisen mieheni tapasin ollessani 24-vuotias ja jotenkin alusta asti homma oli selvä, että se on tässä ja että joku kaunis päivä meillä on lapsia. Hyvin pian kokeiltiinkin olla ilman ehkäisyä ja leikiteltiin ajatuksella perhe-elämästä. En kuitenkaan ollut ihan valmis vielä silloin ja palasimme takaisin ehkäisyyn, kun minulle iski pelko, että tässähän voi oikeasti tulla raskaaksi. Jälkiviisaana voisi ajatella, että olisi pitänyt antaa mennä vaan.

Lopullisesti ehkäisystä luovuimme joulukuussa 2006. Ensimmäinen vuosi meni varsin rennolla otteella, en edes ajatellut ovulaation tikuttelua tmv. sillä suurin huoleni oli se, että ehkäisyn lopettamisen jälkeen kuukautiseni eivät alkaneet. Jo ennen pillereitä mulla oli todella epäsäännöllinen kierto, melkein voisi ajatella, että lottonumerotkin olisi helpompi arvata oikein kuin se, että millon kuukautiseni tulevat. Ravasin terveyskeskuksessa omalääkärin luona säännöllisesti tuon ensimmäisen vuoden aikana, otettiin jotain verikokeita, joissa ei mitään muuta ihmeellistä ollut kuin koholla ollut prolaktiini. Sekin laski normaalin rajoihin sen vuoden aikana, söin terolut-kuureja joilla kuukautiset aina tuli, mutta sen jälkeen tuli paluu normaaliin. Tässä kohtaa voisi harrastaa lisää jälkiviisastelua ja ajatella, että tutkimuksiin olisi ollut syytä hakeutua jo aiemmin, mutta menimme tuon vuoden noin kunnes joulukuussa 2007 lääkäri ehdotti, että jos laitettaisiin lähete lapsettomuustutkimuksiin.
Siinä vaiheessakaan en vielä ollut kovin huolissani ja koska olimme menneet varsin rennolla otteella oloni oli varsin toiveikas ja positiivinen. Tokihan se kirpaisi, että samoihin aikoihin kun lähetteemme lähti, läheinen työkaveri ilmotti olevansa raskaana ja työpaikallamme pohdittiin kuka on seuraava.. olin yllättäen yksi mahdollisista vaihtoehdoista.

Helmikuussa 2008 oli ensimmäinen käyntimme, kävimme läpi historiaamme tähän asti ja kuulimme erilaisista hoitovaihtoehdoista. Hormonihoidot clomifeneillä, pistohoidot, inseminaatio ja koeputkihedelmöitys, jotenkin nuo kaikki tuntuivat olevan kuin vierasta kieltä minulle. Mutta ajattelin, että ehkä tässä ei tarvi mennä pitkällekään, kun jo onnistumme! Jutustelun jälkeen lääkäri halusi ultrata minut ja vasemmasta munasarjasta löytyikin jotain epäilyttävää. Hän ei osannut sanoa mitä se oli, joten sain uuden ajan ja katsottaisiin paremmalla ultralla sitä. Seuraava käynti oli saman kuun lopussa ja silloin selvisi, että vasemmassa munasarjassani on jonkinlainen kasvain. Tämä tieto oli varsin musertava, sillä toki aloin heti pelätä pahinta ja lähdinkin tutkimuksesta varsin sekavin mielin. En tiedä miten selvisin työpäivästä, olisin varmaan mennyt kotiin ellei töissä olisi ollut kriisitilanne jo muutenkin. Lähimmälle työkaverilleni sain onneksi kerrottua ja itkettyä asiaa, joten ei tarvinut pitää sisällä sitä ahdistusta minkä tuo käynti aiheutti.

Sain leikkausajan melko pian, sillä kasvain todettiin sen verran isokokoiseksi (n.60mm x 70mm) ja ennen leikkausta tehtävässä tsekkausultrassa se oli vielä kasvanutkin (n.80mm x 90mm). Mitään pahempia oireita tuo kasvain ei silti aiheuttanut. Leikkaus oli huhtikuussa 2007 ja toukokuussa pääsin jo takaisin töihin oltuani sairaslomalla kuukauden päivät. Leikkaus meni hyvin ja kasvain paljastui hyvänlaatuiseksi kasvaimeksi, joka oli ollut vain pienellä kannalla kiinni vasemmassa munasarjassa. Etukäteen olin pelännyt munasarjan poistoa, mutta näin ollen sitä ei tarvinut poistaa ja loppulausuntoon lääkärikin kirjoitti, että ei estettä raskautumiselle ja että ottaisin tarvittaessa yhteyttä lapsettomuuspolille.

En kuitenkaan halunnut uskoa, että pelkästään tuo kasvain olisi vaikeuttanut raskaaksi tulemista, sillä olivathan kiertoni olleet aina epäsäännölliset. Vaadin, että minulle tehdään loppuun asti tutkimukset. Munatorvet oli katsottu samalla leikkauksen yhteydessä ja ne olivat auki, mutta suunniteltu kierron kartoitus oli tekemättä. Se sovittiin syksylle 2008, niinpä elokuussa kesätauon jälkeen otin yhteyttä ja hommat aloitettiinkin melko pian. Kävin verikokeissa ja ultrassa ja olin toiveikas, että nyt hommat lähtee etenemään. Tässä kohtaa tuli valitettavasti varsin tutuksi se, että hommat julkisella eivät etenekään niin nopeasti. Tuntui, että odotin koko ajan jotain ja kaikki junnaa paikallaan. Ensimmäistä kertaa lapsentekoprojektin aikana koin oloni varsin epätoivoiseksi ja olin turhautunut asioiden hitaaseen etenemiseen. Tämän lisäksi olimme vasta muuttaneet, ottaneet koiran ja työpaikalla tiimissäni oli tapahtunut muutoksia, joten nämä lisättynä lapsettomuuteen tekivät syksystä 2008 todella rankan. En jaksanut pitää juuri yhteyttä ystäviin ja kaiken muun pahan olon lisäksi se ei ainakaan helpottanut oloani, mutta voimani olivat niin vähissä, etten jaksanut tehdä asialle mitään.

Loppuvuodesta 2008 tutkimusten koontikäynnillä kuulimme, että kierron kartoituksessa oli selvinnyt, että en ovuloi tai että se tapahtuu todella harvoin. Päätettiin aloittaa clomifen-hormonihoito ja sitä ehdittiinkin kokeilla kerran sen vuoden aikana, mutta annostus oli liian pieni eikä vastetta tullut. Joulutauon ja yhden taukokierroksen jälkeen kokeiltiin uudestaan clomifeniä isommalla annoksella ja tällä kertaa munasarjani reagoivat hyvin ja sain luvan jatkaa clomifeneillä seuraavat kuusi kiertoa. Oloni oli todella positiivinen, olin varma että tästä se raskaus alkaa! Tilanne töissä oli tasoittunut, koiranpentumme oli jo isompi ja elämä helpomaa ja olin tottunut pidempään työmatkaan. Elämä vaikutti taas hyvältä.
Clomit aiheuttivat varsin inhottavia vaihdevuosioireita, hikoilin ja palelin vuorotellen. Mielialani heittelivät ja aina viikko ennen menkkoja oli ihan hirveää aikaa, varsinaista tunteiden vuoristorataa. Raskautta clomit eivät kuitenkaan saaneet aikaan ja keväällä aloin olla jo varma, että ne eivät tule meitä auttamaan. Elättelin toiveita tietenkin ja olin pettynyt joka kuukausi menkkojen alkaessa. Ensimmäisen hoitomuodon pettymyksen lisäksi sain sulateltavaksi hyvän ystäväni raskausuutisen, johon en reagoinut kovin hyvin. Hän tiesi lapsettomuudestamme ja olikin pelännyt mulle kertomista. Menin avautumaan sähköpostitse hänelle omista tuntemuksistani ja jälkeenpäin ajateltuna vähän liiankin suoraan, sillä hän koki minun tunteeni syyttelynä ja kun kerroin, että minulle hänen tapaamisensa voi olla vaikeaa, hän luuli ettemme enää voisi olla ystäviä. Kävimme varsin kiivasta sähköpostiviesittelyä ja ei ollut kaukana, etteikö välit olisi menneet kokonaan poikki. Asiat saatiin selvitettyä onneksi, mutta meni aikaa ennen kuin välimme palautuivat normaaliksi, eivätkä tapaamiset enää jännittäneet puolin ja toisin.

Syksyllä 2009 otin jälleen yhteyttä hoitopaikkaamme ja kerroin, että kuusi kiertoa clomeilla eivät ole tuottaneet tulosta ja halusin varata ajan lääkärille. Hoitaja puhelimessa kysyi, että olemmeko pohtineet miten pitkälle haluamme mennä hoidoissa, kysymys oli mielestäni hassu ja totesin vaan, että niin pitkälle kuin on tarvetta. Saimmekin ajan pian ja päätettiin aloittaa pistoshoidot Puregonilla, lääkäri ei todennut tarvetta tehdä ensimmäiseen kiertoo inseminaatiota, sillä miehen tavara oli todettu hyväksi. Reagoin hyvin Puregoniin ja ultrassa näkyi yksi follikkeli, ensimmäinen kierto mentiin siis kotikonstein, mutta tuloksetta. Ehdimme tehdä vielä toisenkin pistoskierron ennen joulutaukoa ja siihen otettiin inssi mukaan. Inssi oli varsin nopea ja kivuton toimenpide ja sain samalla ensikosketukseni uuteen hoitopaikkaamme (vanhassa ei tehty inssejä/IVF:ää). Paikka ja henkilökunta vaikutti nopean käynnin perusteella ihan mukavalta, vaikka olinkin jo tottunut vanhaan paikkaani ja tullut tutuksi sen henkilökunnan kanssa, joten hoitopaikan vaihto harmitti.Jouluhössötyksen jälkeen selvisi, että ensimmäinen inssi ei tuonut meille toivottua lopputulosta. Olin pettynyt tottakai, mutta silti en kokenut samanlaista "hermoromahdusta" kuin clomihoitojen aikana.
Muutenkin koin pistohoidot mukavammaksi vaihtoehdoksi, pistäminen oli pelottavaa vain ensimmäisellä kerralla, mutta huomasin, että eihän se tunnukaan missään ja pelko hälveni. Myöskään mielialani eivät vaihdelleet niin paljon.

Vuosi 2010 alkoi ihan hyvissä merkeissä, odottelimme uutta ja viimeistä pistoskiertoa ja toista inssiä. Ystäväni raskaus oli edennyt jo lähes loppusuoralle ja kuten odottaa saatoin minua pyydettiin kummiksi. Suostuin ja hänen raskautensa ei tuntunut minusta enää kuin lähinnä haikealta muistutukselta siitä mitä itse en (vielä) ollut saanut kokea.
Viimeinen hoitokiertomme venähti kierron venymisen myötä ja pääsimme siihen vasta maaliskuussa. Inssi sujui jälleen ongelmitta, mutta jostain syystä koko kierto meni muuten ihan penkin alle. Epäilen, että ovulaatio ei tapahtunut kunnolla, sillä kuukautisia ei kuulunut. Hoitajat hoitopaikoissamme olivat toiveikkaina soitellessani, että olen raskaana. Itseäni lähinnä harmitti, kun tiesin etten ole, sillä testit näyttää negaa ja olihan kierron temppuilut tulleet varsin tutuiksi vuosien aikana. Useiden puhelujen ja testien jälkeen hoitopaikoissakin vakuututtiin, että tämä on vain kierron temppuilua ja meidät siirrettiin jonottamaan IVF:ää.

Äitienpäivää edeltävä viikko oli rasksta aikaa ja samalla viikolla kaiken muun tuskan lisäksi sain tiedon lohduttoman kaukana olevasta ensikäyntipäivästä. Lokakuu tuntui olevan ikuisuuden päässä. Pientä lohtua yritin hakea edessä olevasta kesälomasta ja toivoin kiireistä syksyn alkua töissä, jotta aika menisi nopeammin. Kesän ajaksi sovimme miehen kanssa, että unohdamme yrittämisen ja kaiken siihen liittyvän. Emme aikoneet laskea sen kortin varaan, että "jonotusaikanakin voi onnistua", kuten eräs hoitaja toiveikkaana sanoi puhelimessa jutellessamme IVF-jonosta. Kesä kaiken kaikkiaan teki hyvää, ainut synkkä jakso ajoittui eräisiin juhliin, jossa huomasin jälleen miten se onni suodaan toisille ja useamman kerran. Tuon päivän jälkeen päätin yrittää todenteolla asian unohtamista ja positiivisempaa ajattelutapaa ja aika pitkälle syksyä sen voimin mentiinkin.

Onnittelut, jos pääsit tänne asti.. sen verran pitkä romaani tästä tuli :) Taidan kirjoittaa vielä lyhyemmän version.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Alkukirjoitus

Yrtin keksiä tähän nasevaa aloituslausetta ja otsikkoa sille.. en sitten keksinyt, joten olkoon se tämä: päätin aloittaa kirjoittamaan blogia lapsettomuudesta ja lapsen kaipuusta. Lähestyvä IVF-hoito ja sen aiheuttamat tunteet saivat olon, että haluan kirjoittaa niitä ylös ja miksei siinä samalla jakaa niitä myös mahdollisten kohtalotovereiden kanssa.