Pelko siitä, että tuo Suprecur ei tule toimimaan minulla ollenkaan, ei ole hälventynyt. En vaan saa sitä ajatusta mielestäni, että tämä hoitokierto tulee menemään pieleen sen takia, että tuo lääke ei ole minulle sopiva. Saattaa olla turhaa pessimismiä ja etukäteen murehtimista, mutta en voi tuolle ajatukselle mitään.
Tänään menin sitten töihin, vaikka pukuhuoneessa jo alkoi tuntumaan, että olikohan tämä virhe? Olisi eri asia olla töissä jossain, missä voisin vaan olla ja tehdä hommia ilman jatkuvia sosiaalisia kontakteja. Minun työssäni (valitettavasti välillä) se ei onnistu, on lapset ja asiakasperheet ja työkaverit.. joten omaan itseeni ja suruuni käpertyminen ei oikein onnistunut. Kotiin, jos olisin jäänyt, niin tuotahan sitä olisi tullut tehtyä. Joten en tiedä sitten kumpi oli parempi, pakottaa itsensä käyttäytymään suht. normaalisti ja tekemään töitä vai se, että olisin jäänyt kotiin märehtimään asiaa, jolle en oikeastaan voi mitään. Järkevästi ajatellen toki se on tuo ensimmäinen, mutta kyllähän sitä täytyy välillä ottaa aikaa itselleen. Ja eilen oli sellainen tarve, en todellakaan ois ollu työkuntoinen.
Kävin pomon kanssa juttelemassa, kun se oli ollut aika hämmentynyt mun eilisen puhelun jälkeen. En nyt suoraan kertonut mikä mulla oli, mutta sanoin että hyvin henkilökohtaisesta asiasta on kyse ja kun kysyi, että onko mulla ns. fyysistä vaaraa (meillä on muutamia vakavia sairauksia läpikäyneitä ollut töissä), niin sanoin että kyllä tämä on enemmän henkisen hyvinvoinnin juttuja. Mutta vaikken kertonu suoraan, otti kuitenkin vakavasti ja kysyi, että voiko jotenkin auttaa. Niinpä katoimme hänen kalenteriin mun lääkärikäynnit, jolloin varmistetaan että pääsen hyvillä mielin niihin menemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti