Pieni poika makoilee unisena sängyssä, eikä jaksaisi millään nousta. Tarjoan syliäni ja pieni poika kapuaa siihen. Kiepsahtaa syliin ja nojaa päätään olkapäähäni. Yhdessä menemme ja autan vaatteiden kanssa. Poika haluaa kuitenkin olla vielä sylissä, pienet kädet hiplaavat hiuksiani. Minäkään en halua laskea poikaa sylistä, halipula taitaa vaivata kumpaakin yhtä paljon. Istumme sylikkäin hetken, lopulta poika kipittää toisten luo syömään. Aina välillä haikeus valtaa mielen, pojalle kuten muillekin on olemassa joku paljon minua tärkeämpi. Tiedän, että työni on tärkeää ja lapsille olen se tärkeä tuttu aikuinen. Mutta milloin minulla on se, jolle saan olla se tärkein?
Välillä tämä kaikki on vaan niin raskasta jaksaa. Huominen lääkärikäynti pelottaa, vuoto ei ole vielä alkanut.. ja niin, ennen sen alkua ei pistokset voi alkaa. Menkkatuntemuksia on ollut jo pari päivää, mutta vuotoa ei näy. Miksi oma kroppa pettää tärkeällä hetkellä? Pelottaa, että hoito täytyy keskeyttää. Mutta vielä enemmän taas tällä hetkellä pelottaa, että tämä ei koskaan onnistu? Ei edes auta, vaikka yritän ajatella, että on hyvinkin mahdollista, että pelkään turhaan. Eihän tässä olla vasta kuin ensimmäisen IVF:n alkutekijöissä.. Mutta silti, peloilleen ei oikein voi mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti