Kuka voisi kelloon pistää vähän vauhtia?

Se on kyllä totta, että odottavan aika on pitkä.. yleensä viikonloput on kivoja ja ne sujahtaa aina liian nopeasti ohi. Nyt tuntuu, että jo pelkästään tämä lauantaipäivä on ollut p-i-t-k-ä! Kun ei oikein mitään kauheasti voi touhuilla, mieli tekis mennä joululahjaostoksille ja siivoilla asuntoa, mutta pakko on pakottaa itsensä vaan ottamaan rauhallisesti.

Lisäksi pakko on vielä valvoa puolille öin, että "saa" pistää Pregnylin. Eilinen Puregoni sattui jo sen verta paljon, että ei kauheasti innostais enää pistellä mitään. Sumuttelutkin loppuu sitten tänään, eihän sitä olekaan jatkunut kuin lokakuun lopusta alkaen. Lähestulkoon pieni ikuisuus tuntuu olevan siitä, kun aloitin sumut ja tämä hoitokierto käynnistyi. Pitkä kaava on ollut kyllä kirjaimellisesti pitkä.

Edelleen täytyy vaan pitää peukut ja varpaat ristissä, että saadaan alkioita hyvin pakkaseen. En haluaisi heti kyllä tähän uudelleen alkaa. Niin ja nimenomaan pakkaseen alkioita, en jaksa uskoa, että pääsemme tuoresiirtoon. Pidetään sitä ylimääräisenä bonuksena tähän päälle, jos sinne päästään :) Mies on ollut ihan innoissaan, että ajatella jos tämä nyt onnistuu.. on pitänyt häntä vähän jarrutella ja samalla yrittää pitää omakin mieli siinä uskossa, että sinne siirtoon ei päästä.

On tämä kyllä ollut kyllä melko rankkaa, mutta onneksi on ihana mies vierellä, vertaistukea ja ystäviä. Niiden voimalla mennään!

Uuteen nousuun

Loppuviikkoa kohti näemmä alkaa tunnelmat paranemaan. Keskustelut ystävien ja vertaisten kanssa ovat piristäneet. Lisäksi nautin lääkettä nimeltä liikunta; kuntosalilla painojen kanssa ähertäessä ja zumbassa jalat solmussa veivatessa ei juuri ehdi murehtimaan, kun pitää keskittyä siihen mitä on tekemässä. Pitää vaan yrittää väsymyksestä ja pahasta olosta huolimatta pakottaa itsensä tekemään jotain, kyllä se vaan palkitsee. Eilen olin zumban jälkeen niin täynnä energiaa, että siivosin ja järjestelin kotia ja siitä tuli vaan entistä parempi mieli.

Joten ehkä tämä tästä taas.. ainakin hetkeksi!

---
Päivitystä illalla:
Nyt vähän ihmetyttää.. eilisten puuhastelujen jälkeen tuli veristä vuotoa ja yöllä tuhrutteli. Aamulla oli menkkatuntemuksia ja tuli ihan oikeaa vuotoa ja sitä on jatkunut nyt tässä pitkin päivää. En oikein mitä tämä nyt tarkoittaa..
Onko mun kroppa menny sekaisin?
Johtuuko Suprecurista?
Oliko ne viime menkat valemenkat ja nää vasta oikeat?
Vai mitä oikein?

Jään seurailemaan tilannetta ja ei kai se auta kuin soitaa hoitopaikkaan ja kysyä mikä on??

Heikoilla jäillä

Välillä on ollu olo jo ihan ok. ja sitten välillä uidaan melko syvissä vesissä. Niin kuin tänä aamuna, kun jostain ihan pienestä asiasta taas hanat aukesi ja sitten siitä itkusta ei ollut tulla loppua. Myöhästyin töistäkin sen takia, mutta ajattelin että olkoot.. jos itkettää, niin sitten itkettää. Muutaman kerran tullu vaan lähdettyä hammasta purren ja itkua niellen töihin. Onneksi mies oli kotona lohduttamassa! Mies, joka pitää itsensä urheasti koossa ja jaksaa tukea, lohduttaa ja yrittää piristää mua.

Mietin, että miksi nyt vaan tuntuu niin lohduttomalta ja tuskaiselta olo, vaikka toisaalta on toivoa hoidon jatkumisen myötä? Luulen, että tämä vastoinkäyminen jotenkin laukaisi kaiken sen jännityksen ja pelon mikä tähän hoidon aloittamiseen liittyi ja nyt se kaikki purkautuu sitten ahdistuksena ja itkukohtauksina. Ja oloa ei helpota se pelko, että lääkitys ei ole oikea. Lääkityksestä puheenollen, varmaan silläkin on osuutensa tässä mielialassa.

Lähestyvä isänpäiväkin on tuonut oman lisänsä ahdistukseen, Hesaria ei voi selata huomioimatta kaikkia "tästä rakkaalle isälle" "vain parasta isälle" yms. mainoksia. Kaikki nuo lahjat kalpenisivat sen rinnalla, että saisi sen parhaimman tuhisevan paketin antaa miehelleen. Tämä isänpäivän välttely meinasi aiheuttaa myös sen, että olin unohtaa lähettää kortin omalle isälleni, mutta muistin sentään viime hetkellä.

Onneksi on kuitenkin vertaisihmisiä, jotka ymmärtää ja ystäviä, jotka asiasta tietää. Heille voi kertoa suoraan, että ahdistaa, toki ensin mainitut ymmärtävät paremmin mutta vähäistä ei ole sekään tuki, mitä ystäviltä saa. Ja heidän kanssaan on myös enemmän muita puheenaiheita, kun yhteisen taipaleen nimittäjä ei ole lapsettomuus.
Vertaistuesta en muista olenko kirjoittanut täällä kuin ohimennen mainiten. Olen sitä hakenut  sekä netistä, että livenä. Netistä ensin ja sitten rohkeutta saatuani myös livenä ja mitä enemmän asiasta puhuu ihan oikeasti ihmisten kanssa, niin olen enemmän alkanut pitämään siitä tavasta. Onhan keskustelu oikeiden ihmisten kanssa ihan erilaista kuin koneella kirjoittelu. Toisekseen välillä tuntuu, että nuo nettivertaistukipaikat alkaa olla kohta loppuunkaluttuja, tuntuu että muut vaan ympärillä sielläkin plussailee ja siirtyy eteenpäin. Kateus hiipii omaan mieleen varsinkin silloin, kun oma tilanne junnaa paikallaan. Ja nyt kun nämä hoidot takkuaa, niin huomaan olevani kateellinen myös niille, joilla hoidoissa ei vastoinkäymisiä tule. En haluaisi olla, mutta näemmä taas tunteilleen ei mitään voi..

Näihin sekaviin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lopetella, kun tuntuu etten itsekään oikein ota itsestäni selkoa..

..mutta täältä noustaan taas pienen mahalaskun jälkeen!

Edellisen kirjoituksen mollivoittoisista tunnelmista on pikkuhiljaa noustu, jos ei nyt ihan huipulle, niin ainakin siihen vaiheeseen, että ihan joka asia ei itketä. Ainoastaan äsken luettu juttu muusikkoisästä, jonka poika oli kuollut 3-vuotiaana aivosyöpään sai hanat aukeamaan. En osaa edes kuvitella sitä tuskaa, kun oman lapsensa on joutunut hautaamaan ja mitä he ovat ennen sitä käyneet läpi. Rankkaahan tämä lapsettomuuskin on, eikä surut ole verrattavissa. Tämä on minun taakkani, jokaisella meillä on jotain.

Tuosta "jokaisella meistä on jotain" lauseesta tuli mieleen viikonloppu, jolloin näin pitkästä aikaa erästä hyvää ystävää yhteisen kaverimme juhlissa. Emme näe usein, mutta se yhteys kuitenkin on säilynyt ja siinä hänen humaltuessaan tuli nämä jutut "sä olet mulle niin tärkeä kaveri", "tosi kiva, kun tulit ja pitää kyllä nähdä useammin", "mitä sulle ihan oikeasti kuuluu, mä haluan tietää".
Mietin hetken mitä tuohon vastaisin, tilanne oli sellainen, että ei siinä oikein viittiny alkaa avautumaan, vaikka jos kahden olisimme olleet, olisin niin voinut tehdäkin. Vastaukseni "pääsääntöisesti hyvää" ilmeisesti oli tyydyttävä. En tiedä mitä hänen mielessään sitten liikkui, kun oli pari kertaa aiemmin illan aikana ihmetellyt nollalinjaani alkoholin suhteen. Selitykseni seuraavan aamupäivän sovitusta Zumbatunnista meni kuitenkin läpi ja toisaalta tämä ystävä tietää, että useimmiten kun olemme alkoholia ottaneet, niin seuraukset on olleet "tuhoisat". Ei ois ollut zumbaan asiaa kyllä sellaisen illan jälkeen ;)

Sain sitten iltapäivällä puhelun lääkäriltä ja mieli oli sen jälkeen parempi. Olivat tehneet uudet suunnitelmat mun kropan menoksi ja hoito jatkuu! Jatkan sumuttelua edelleen ja aloitan ens viikolla terolut-kuurin, jotta vuoto sitten varmasti tulis sopivaan aikaan. Seuraava tuomionpäivä on joulukuun alussa, johon mennessä siis vuoto olisi pitänyt alkaa ja sitten peukut & varpaat ristissä ultraan, jossa toivottavasti nähdään, että lääke on vaikuttanut. Ei auta kuin uskoa ja toivoa, vaikka suoraan sanottuna kyllä pelottaa, että entä jos tämä lääke ei toimi minulla ollenkaan?