Enpäs taas ole hetkeen kirjoitellut tänne mitään. Viikolla olen ollut niin väsynyt työpäivän päätteeksi, että illat menee vaan koomassa odotellessa, että voi mennä nukkumaan. Luulin viime viikolla väsymyksen helpottaneen, mutta olinkin kotona flunssan kourissa kolme päivää ja sain nukkua niin paljon kuin halusin. Ihme kun ei väsyttäny ;)
Mutta nyt taas huomaa, kun on ollu ihan normisti töissä, että ei jaksa entiseen tahtiin. Muuten olo on ollu melkolailla normaali. Kuvotusta on välillä ja huono olo iskee, jos syömisväli on liian pitkä. Turvotuksen ansiosta olen joutunu miettiin mitä vaatteita voi pistää päälle, ettei ala herättään epäilyksiä. Mutta kun tuota ylimääräistä on jo entuudestaan, niin toivon että työkaverit luulevat sen olevan vain läskiä.
Ens viikolla olis ensimmäinen neuvola, jännittää kovasti vaikka monelta taholta olen kuullutkin, että ei se nyt niin kummia sisällä tuo käynti. Mutta silti, on se eka neuvola :) Viime talvena jouduin käymään terveysasemalla hammaslääkärillä ja kirosin, kun sekä hammaslääkäriin että neuvolaan jonotettiin samassa aulassa. Ei oikein tuntunut kauhean kivalta, varsinkin kun oli juuri hoitokierto meneillään.
Seuraavaan ultraan onkin sitten vähän pidempi aika, vielä kolme pitkää viikkoa. Yritän uskoa, että kaikki on Untamolla ihan hyvin, mutta kyllähän sitä silti miettii.. keskenmenon riski on toki pienentynyt, kun alkuraskauden ultrassa syke nähtiin, mutta onhan se silti olemassa.
Olemme kertoneet jo tuleville isovanhemmille, vaikka vähän mietitytti, että entä jos jokin meneekin sitten pieleen. Toisaalta, sen verran iso kolaus sekin olisi ollut, että eipä siitä olisi voinut olla kertomatta. Anoppi oli ollut iloinen, mutta varsin yllättynyt. Oli kuulemma miettinyt joskus, että meinaammeko lisääntyä. Oli sitten kuitenkin päättänyt pitää mölyt mahassaan, mikä oli ihan mukava kuulla. Minun äitini oli todella iloinen uutisesta, kovasti tätä on odotettu sielläkin. Kuulemma ei ole edes uskaltanut myöntää kuinka paljon. Aikoi piirtää ison rastin seinään.. Ehkä joskus kerron mitä kaikkea tähän on tarvittu, että ei tässä todellakaan kiusallaan olla vietetty elämää kaksin. Yllättävän vaikea tuosta asiasta oli kyllä kertoa, nauroin miehelle kun hän kertoi, ettei ollut meinannut saada uutista kerrottua. Eipä naurattanu siinä vaiheessa, kun olin puhunut tunnin puhelimessa äidin kanssa ja ihan viime hetkellä sain sitten kakaistua, että oli tässä yks uutinen kerrottavana :D
Vielä tuosta ultra-asiasta, tän päivän Helsingin sanomissa oli juttua siitä kuinka seulonnoissa selvinneiden kehitysvammojen takia tehtyjen keskeytysten määrä on lisääntynyt viime vuosina. Pisti itseäkin mietityttämään, että mitä jos ultrassa selviää jotain.. miten suhtaudumme asiaan? Yritin miehen kanssa viritellä keskustelua, mutta ei hänkään ollut pohtinut asiaa. Ehkä sitä ei kannata etukäteen stressata, mietitään sitten jos tilanne eteen tulee.
