Historia (pitkä oppimäärä)

Olen aina tiennyt haluavani lapsia, olen kasvanut nelilapsisen perheen esikoisena ja hoitanut luonnollisesti nuorempia sisaruksiani paljon. Varsinkin kahta nuorinta, joiden ollessa pieniä minä olin jo iso koululainen. Äitini hoiti työkseen lapsia ja kouluikäisenä päätin, että se tulee olemaan myös minun "uravalintani".

Nykyisen mieheni tapasin ollessani 24-vuotias ja jotenkin alusta asti homma oli selvä, että se on tässä ja että joku kaunis päivä meillä on lapsia. Hyvin pian kokeiltiinkin olla ilman ehkäisyä ja leikiteltiin ajatuksella perhe-elämästä. En kuitenkaan ollut ihan valmis vielä silloin ja palasimme takaisin ehkäisyyn, kun minulle iski pelko, että tässähän voi oikeasti tulla raskaaksi. Jälkiviisaana voisi ajatella, että olisi pitänyt antaa mennä vaan.

Lopullisesti ehkäisystä luovuimme joulukuussa 2006. Ensimmäinen vuosi meni varsin rennolla otteella, en edes ajatellut ovulaation tikuttelua tmv. sillä suurin huoleni oli se, että ehkäisyn lopettamisen jälkeen kuukautiseni eivät alkaneet. Jo ennen pillereitä mulla oli todella epäsäännöllinen kierto, melkein voisi ajatella, että lottonumerotkin olisi helpompi arvata oikein kuin se, että millon kuukautiseni tulevat. Ravasin terveyskeskuksessa omalääkärin luona säännöllisesti tuon ensimmäisen vuoden aikana, otettiin jotain verikokeita, joissa ei mitään muuta ihmeellistä ollut kuin koholla ollut prolaktiini. Sekin laski normaalin rajoihin sen vuoden aikana, söin terolut-kuureja joilla kuukautiset aina tuli, mutta sen jälkeen tuli paluu normaaliin. Tässä kohtaa voisi harrastaa lisää jälkiviisastelua ja ajatella, että tutkimuksiin olisi ollut syytä hakeutua jo aiemmin, mutta menimme tuon vuoden noin kunnes joulukuussa 2007 lääkäri ehdotti, että jos laitettaisiin lähete lapsettomuustutkimuksiin.
Siinä vaiheessakaan en vielä ollut kovin huolissani ja koska olimme menneet varsin rennolla otteella oloni oli varsin toiveikas ja positiivinen. Tokihan se kirpaisi, että samoihin aikoihin kun lähetteemme lähti, läheinen työkaveri ilmotti olevansa raskaana ja työpaikallamme pohdittiin kuka on seuraava.. olin yllättäen yksi mahdollisista vaihtoehdoista.

Helmikuussa 2008 oli ensimmäinen käyntimme, kävimme läpi historiaamme tähän asti ja kuulimme erilaisista hoitovaihtoehdoista. Hormonihoidot clomifeneillä, pistohoidot, inseminaatio ja koeputkihedelmöitys, jotenkin nuo kaikki tuntuivat olevan kuin vierasta kieltä minulle. Mutta ajattelin, että ehkä tässä ei tarvi mennä pitkällekään, kun jo onnistumme! Jutustelun jälkeen lääkäri halusi ultrata minut ja vasemmasta munasarjasta löytyikin jotain epäilyttävää. Hän ei osannut sanoa mitä se oli, joten sain uuden ajan ja katsottaisiin paremmalla ultralla sitä. Seuraava käynti oli saman kuun lopussa ja silloin selvisi, että vasemmassa munasarjassani on jonkinlainen kasvain. Tämä tieto oli varsin musertava, sillä toki aloin heti pelätä pahinta ja lähdinkin tutkimuksesta varsin sekavin mielin. En tiedä miten selvisin työpäivästä, olisin varmaan mennyt kotiin ellei töissä olisi ollut kriisitilanne jo muutenkin. Lähimmälle työkaverilleni sain onneksi kerrottua ja itkettyä asiaa, joten ei tarvinut pitää sisällä sitä ahdistusta minkä tuo käynti aiheutti.

Sain leikkausajan melko pian, sillä kasvain todettiin sen verran isokokoiseksi (n.60mm x 70mm) ja ennen leikkausta tehtävässä tsekkausultrassa se oli vielä kasvanutkin (n.80mm x 90mm). Mitään pahempia oireita tuo kasvain ei silti aiheuttanut. Leikkaus oli huhtikuussa 2007 ja toukokuussa pääsin jo takaisin töihin oltuani sairaslomalla kuukauden päivät. Leikkaus meni hyvin ja kasvain paljastui hyvänlaatuiseksi kasvaimeksi, joka oli ollut vain pienellä kannalla kiinni vasemmassa munasarjassa. Etukäteen olin pelännyt munasarjan poistoa, mutta näin ollen sitä ei tarvinut poistaa ja loppulausuntoon lääkärikin kirjoitti, että ei estettä raskautumiselle ja että ottaisin tarvittaessa yhteyttä lapsettomuuspolille.

En kuitenkaan halunnut uskoa, että pelkästään tuo kasvain olisi vaikeuttanut raskaaksi tulemista, sillä olivathan kiertoni olleet aina epäsäännölliset. Vaadin, että minulle tehdään loppuun asti tutkimukset. Munatorvet oli katsottu samalla leikkauksen yhteydessä ja ne olivat auki, mutta suunniteltu kierron kartoitus oli tekemättä. Se sovittiin syksylle 2008, niinpä elokuussa kesätauon jälkeen otin yhteyttä ja hommat aloitettiinkin melko pian. Kävin verikokeissa ja ultrassa ja olin toiveikas, että nyt hommat lähtee etenemään. Tässä kohtaa tuli valitettavasti varsin tutuksi se, että hommat julkisella eivät etenekään niin nopeasti. Tuntui, että odotin koko ajan jotain ja kaikki junnaa paikallaan. Ensimmäistä kertaa lapsentekoprojektin aikana koin oloni varsin epätoivoiseksi ja olin turhautunut asioiden hitaaseen etenemiseen. Tämän lisäksi olimme vasta muuttaneet, ottaneet koiran ja työpaikalla tiimissäni oli tapahtunut muutoksia, joten nämä lisättynä lapsettomuuteen tekivät syksystä 2008 todella rankan. En jaksanut pitää juuri yhteyttä ystäviin ja kaiken muun pahan olon lisäksi se ei ainakaan helpottanut oloani, mutta voimani olivat niin vähissä, etten jaksanut tehdä asialle mitään.

Loppuvuodesta 2008 tutkimusten koontikäynnillä kuulimme, että kierron kartoituksessa oli selvinnyt, että en ovuloi tai että se tapahtuu todella harvoin. Päätettiin aloittaa clomifen-hormonihoito ja sitä ehdittiinkin kokeilla kerran sen vuoden aikana, mutta annostus oli liian pieni eikä vastetta tullut. Joulutauon ja yhden taukokierroksen jälkeen kokeiltiin uudestaan clomifeniä isommalla annoksella ja tällä kertaa munasarjani reagoivat hyvin ja sain luvan jatkaa clomifeneillä seuraavat kuusi kiertoa. Oloni oli todella positiivinen, olin varma että tästä se raskaus alkaa! Tilanne töissä oli tasoittunut, koiranpentumme oli jo isompi ja elämä helpomaa ja olin tottunut pidempään työmatkaan. Elämä vaikutti taas hyvältä.
Clomit aiheuttivat varsin inhottavia vaihdevuosioireita, hikoilin ja palelin vuorotellen. Mielialani heittelivät ja aina viikko ennen menkkoja oli ihan hirveää aikaa, varsinaista tunteiden vuoristorataa. Raskautta clomit eivät kuitenkaan saaneet aikaan ja keväällä aloin olla jo varma, että ne eivät tule meitä auttamaan. Elättelin toiveita tietenkin ja olin pettynyt joka kuukausi menkkojen alkaessa. Ensimmäisen hoitomuodon pettymyksen lisäksi sain sulateltavaksi hyvän ystäväni raskausuutisen, johon en reagoinut kovin hyvin. Hän tiesi lapsettomuudestamme ja olikin pelännyt mulle kertomista. Menin avautumaan sähköpostitse hänelle omista tuntemuksistani ja jälkeenpäin ajateltuna vähän liiankin suoraan, sillä hän koki minun tunteeni syyttelynä ja kun kerroin, että minulle hänen tapaamisensa voi olla vaikeaa, hän luuli ettemme enää voisi olla ystäviä. Kävimme varsin kiivasta sähköpostiviesittelyä ja ei ollut kaukana, etteikö välit olisi menneet kokonaan poikki. Asiat saatiin selvitettyä onneksi, mutta meni aikaa ennen kuin välimme palautuivat normaaliksi, eivätkä tapaamiset enää jännittäneet puolin ja toisin.

Syksyllä 2009 otin jälleen yhteyttä hoitopaikkaamme ja kerroin, että kuusi kiertoa clomeilla eivät ole tuottaneet tulosta ja halusin varata ajan lääkärille. Hoitaja puhelimessa kysyi, että olemmeko pohtineet miten pitkälle haluamme mennä hoidoissa, kysymys oli mielestäni hassu ja totesin vaan, että niin pitkälle kuin on tarvetta. Saimmekin ajan pian ja päätettiin aloittaa pistoshoidot Puregonilla, lääkäri ei todennut tarvetta tehdä ensimmäiseen kiertoo inseminaatiota, sillä miehen tavara oli todettu hyväksi. Reagoin hyvin Puregoniin ja ultrassa näkyi yksi follikkeli, ensimmäinen kierto mentiin siis kotikonstein, mutta tuloksetta. Ehdimme tehdä vielä toisenkin pistoskierron ennen joulutaukoa ja siihen otettiin inssi mukaan. Inssi oli varsin nopea ja kivuton toimenpide ja sain samalla ensikosketukseni uuteen hoitopaikkaamme (vanhassa ei tehty inssejä/IVF:ää). Paikka ja henkilökunta vaikutti nopean käynnin perusteella ihan mukavalta, vaikka olinkin jo tottunut vanhaan paikkaani ja tullut tutuksi sen henkilökunnan kanssa, joten hoitopaikan vaihto harmitti.Jouluhössötyksen jälkeen selvisi, että ensimmäinen inssi ei tuonut meille toivottua lopputulosta. Olin pettynyt tottakai, mutta silti en kokenut samanlaista "hermoromahdusta" kuin clomihoitojen aikana.
Muutenkin koin pistohoidot mukavammaksi vaihtoehdoksi, pistäminen oli pelottavaa vain ensimmäisellä kerralla, mutta huomasin, että eihän se tunnukaan missään ja pelko hälveni. Myöskään mielialani eivät vaihdelleet niin paljon.

Vuosi 2010 alkoi ihan hyvissä merkeissä, odottelimme uutta ja viimeistä pistoskiertoa ja toista inssiä. Ystäväni raskaus oli edennyt jo lähes loppusuoralle ja kuten odottaa saatoin minua pyydettiin kummiksi. Suostuin ja hänen raskautensa ei tuntunut minusta enää kuin lähinnä haikealta muistutukselta siitä mitä itse en (vielä) ollut saanut kokea.
Viimeinen hoitokiertomme venähti kierron venymisen myötä ja pääsimme siihen vasta maaliskuussa. Inssi sujui jälleen ongelmitta, mutta jostain syystä koko kierto meni muuten ihan penkin alle. Epäilen, että ovulaatio ei tapahtunut kunnolla, sillä kuukautisia ei kuulunut. Hoitajat hoitopaikoissamme olivat toiveikkaina soitellessani, että olen raskaana. Itseäni lähinnä harmitti, kun tiesin etten ole, sillä testit näyttää negaa ja olihan kierron temppuilut tulleet varsin tutuiksi vuosien aikana. Useiden puhelujen ja testien jälkeen hoitopaikoissakin vakuututtiin, että tämä on vain kierron temppuilua ja meidät siirrettiin jonottamaan IVF:ää.

Äitienpäivää edeltävä viikko oli rasksta aikaa ja samalla viikolla kaiken muun tuskan lisäksi sain tiedon lohduttoman kaukana olevasta ensikäyntipäivästä. Lokakuu tuntui olevan ikuisuuden päässä. Pientä lohtua yritin hakea edessä olevasta kesälomasta ja toivoin kiireistä syksyn alkua töissä, jotta aika menisi nopeammin. Kesän ajaksi sovimme miehen kanssa, että unohdamme yrittämisen ja kaiken siihen liittyvän. Emme aikoneet laskea sen kortin varaan, että "jonotusaikanakin voi onnistua", kuten eräs hoitaja toiveikkaana sanoi puhelimessa jutellessamme IVF-jonosta. Kesä kaiken kaikkiaan teki hyvää, ainut synkkä jakso ajoittui eräisiin juhliin, jossa huomasin jälleen miten se onni suodaan toisille ja useamman kerran. Tuon päivän jälkeen päätin yrittää todenteolla asian unohtamista ja positiivisempaa ajattelutapaa ja aika pitkälle syksyä sen voimin mentiinkin.

Onnittelut, jos pääsit tänne asti.. sen verran pitkä romaani tästä tuli :) Taidan kirjoittaa vielä lyhyemmän version.