Mitäpä jos?

Mietin tuossa eräänä aamuna koiran kanssa kävellessä jälleen kerran sitä, että mitäpä jos me ei onnistuta hoidoillakaan? En haluaisi mennä asioiden edelle, vaan ottaa vaiheen ja hoidon kerrallaan, mutta mieli tahtoo seikkailla sekä hyvässä, että pahassa. Sillä kyllähän tuota on tullut myös katottua kalenterista (ja nettilaskureista) milloin olisi laskettuaika ja milloin alkais äitiysloma..

Mutta siis mietin sitä, että jos meille ei koskaan tulekaan lapsia, niin mitä sitten? Mikä on se juttu elämässä, jos on aina halunnut äidiksi ja ei sitä olisikaan koskaan? Adoptio/sijaisvanhemmuus eivät innosta miestäni ja toisaalta en oikein ole itsekään päättänyt mielipidettäni. Kuitenkin raskauden ja synnytyksen kokemiset olisivat asiat, mitkä haluaisin kokea. Mutta ovatko ne niin tärkeitä asioita, että jos en niitä saa kokea, en haluaisi muulla tavoin ryhtyä äidiksi? Toisaalta, jos/kun mieheni ei halua muuta kuin biologisia lapsia, niin ei kai tuota tarvi edes pohtia tai sitten joutuu pohtimaan kyllä koko elämänsä uusiksi. Mieheni on kyllä aika ehdoton mielipiteissään, mutta jos tässä kävisikin huonosti, niin pystyisikö hän muuttamaan mielensä näin isossa asiassa? Luovutettujen sukusolujen kohdalla on mielipide vähän lievempi, mutta silti..?

Jospa kuitenkin ensin katsomme tämän ensimmäisen hoidon ja miten se menee ja senkin jälkeen on vielä toivon mukaan useita mahdollisuuksia.. kirves ei ole vielä kaivossa :)