Sunnuntaikuulumisia

Enpäs taas ole hetkeen kirjoitellut tänne mitään. Viikolla olen ollut niin väsynyt työpäivän päätteeksi, että illat menee vaan koomassa odotellessa, että voi mennä nukkumaan. Luulin viime viikolla väsymyksen helpottaneen, mutta olinkin kotona flunssan kourissa kolme päivää ja sain nukkua niin paljon kuin halusin. Ihme kun ei väsyttäny ;)

Mutta nyt taas huomaa, kun on ollu ihan normisti töissä, että ei jaksa entiseen tahtiin. Muuten olo on ollu melkolailla normaali. Kuvotusta on välillä ja huono olo iskee, jos syömisväli on liian pitkä. Turvotuksen ansiosta olen joutunu miettiin mitä vaatteita voi pistää päälle, ettei ala herättään epäilyksiä. Mutta kun tuota ylimääräistä on jo entuudestaan, niin toivon että työkaverit luulevat sen olevan vain läskiä.

Ens viikolla olis ensimmäinen neuvola, jännittää kovasti vaikka monelta taholta olen kuullutkin, että ei se nyt niin kummia sisällä tuo käynti. Mutta silti, on se eka neuvola :) Viime talvena jouduin käymään terveysasemalla hammaslääkärillä ja kirosin, kun sekä hammaslääkäriin että neuvolaan jonotettiin samassa aulassa. Ei oikein tuntunut kauhean kivalta, varsinkin kun oli juuri hoitokierto meneillään.
Seuraavaan ultraan onkin sitten vähän pidempi aika, vielä kolme pitkää viikkoa. Yritän uskoa, että kaikki on Untamolla ihan hyvin, mutta kyllähän sitä silti miettii.. keskenmenon riski on toki pienentynyt, kun alkuraskauden ultrassa syke nähtiin, mutta onhan se silti olemassa.

Olemme kertoneet jo tuleville isovanhemmille, vaikka vähän mietitytti, että entä jos jokin meneekin sitten pieleen. Toisaalta, sen verran iso kolaus sekin olisi ollut, että eipä siitä olisi voinut olla kertomatta. Anoppi oli ollut iloinen, mutta varsin yllättynyt. Oli kuulemma miettinyt joskus, että meinaammeko lisääntyä. Oli sitten kuitenkin päättänyt pitää mölyt mahassaan, mikä oli ihan mukava kuulla. Minun äitini oli todella iloinen uutisesta, kovasti tätä on odotettu sielläkin. Kuulemma ei ole edes uskaltanut myöntää kuinka paljon. Aikoi piirtää ison rastin seinään.. Ehkä joskus kerron mitä kaikkea tähän on tarvittu, että ei tässä todellakaan kiusallaan olla vietetty elämää kaksin. Yllättävän vaikea tuosta asiasta oli kyllä kertoa, nauroin miehelle kun hän kertoi, ettei ollut meinannut saada uutista kerrottua. Eipä naurattanu siinä vaiheessa, kun olin puhunut tunnin puhelimessa äidin kanssa ja ihan viime hetkellä sain sitten kakaistua, että oli tässä yks uutinen kerrottavana :D

Vielä tuosta ultra-asiasta, tän päivän Helsingin sanomissa oli juttua siitä kuinka seulonnoissa selvinneiden kehitysvammojen takia tehtyjen keskeytysten määrä on lisääntynyt viime vuosina. Pisti itseäkin mietityttämään, että mitä jos ultrassa selviää jotain.. miten suhtaudumme asiaan? Yritin miehen kanssa viritellä keskustelua, mutta ei hänkään ollut pohtinut asiaa. Ehkä sitä ei kannata etukäteen stressata, mietitään sitten jos tilanne eteen tulee.

Alkuraskauden ultrassa

Jännittyneenä suuntasimme tänään ultraan, tai no mieheni ainakin väitti olevansa rauhallinen, mutta itse olin kyllä kaukana siitä. Lisäksi oltiin niin viime tingassa paikalla, että se hermostutti vielä lisää. Onneksi pitivät kiinni siitä, että ajat eivät aina pidä paikkaansa, joten ehdittiin hetki hengähtää.

Lääkäri naurahti vointia tiedustellessa, kun vastasin että hermostuttaa, mutta muuten hyvää kuuluu. Kerroin niistä pienistä oireista mitä on ollu ja sitten sainkin käskyn hypätä pedille.

Ultraustilanne ei ehtinyt tuntumaan piinavan pitkältä, koska hyvinkin pian näkyville saatiin pienen pieni kaverimme, jonka sydän sykki :) "Tuuheatukkainen" mieheni nimesin kaverin nupopääksi ja meinas, että on selvästi isäänsä tullut. Kokoa pienellä oli tasan 1cm ja vastasi viikkoja 7+1. Oikeastihan nyt on jo 7+3, mutta ei alettu laskettua aikaa siirtämään parin päivän heiton takia.

Nyt on taas sellainen puulla päähän lyöty olo ja vähän hämmentyneenä kuuntelin pukiessani, kun lääkäri selitti miehelle muista raskauden aikana tehtävistä ultrista. Sain käskyn soittaa neuvolaan ja se onkin heti tässä seuraavana asialistalla. Sitten hoitaja vielä tarkisti papereista pakkasalkiotilanteen ja puhui, että sitten vuoden päästä synnytyksestä ja imetyksen loputtua voi ottaa yhteyttä. En tiedä, ihanko oikeasti ne puhui minusta samassa yhteydessä noiden asioiden kanssa. Hämmentävää..

Laitoin tuonne sivulle tommosen laskurinkin, niin ei tarvi tähän perään muistaa pistää missä mennään.

Vaihtelevia tunteita

Jospa sitten sunnuntain kunniaksi taas blogin päivitystä :) En oo saanu aikaiseksi kirjoittaa, kun oikeastaan olot ja tuntemukset on olleet pitkin viikkoa samanlaiset. Eli melko rauhallisesti olen jaksanut odotella ultraa ja aika toiveikkain mielin, mutta kuitenkin pitäen mielessä sen, että uutiset voi olla myös huonoja.

Oireet on vahvistuneet selkeästi tällä viikolla ainakina kuvotuksen osalta, nyt sitä on ollut myös päivisin. Eilen olin niin huonovointinen, että olisin vaan halunnut maata sohvalla koko päivän. Mutta ei auttanut, oli menoa ja toisaalta hyvä vaan, sillä kyllä sitä piristyi kun lähti raikkaaseen ulkoilmaan. Väsymys painaa edelleen kovasti, työpäivien jälkeen ei jaksa juuri mitään! Perjantaina pakotin itseni töiden jälkeen paikalliseen kauppakeskukseen ostamaan jo pitkään kaipaamani farkut. Varsinaista himoshoppailua, kun ensimmäisestä kaupasta ekana sovitetut farkut lähti mukaan :) Ei ollut intoa tai mielenkiintoa lähtä kierteleen kauppoja siinä tilassa, halusin vaan äkkiä kotiin ja nukkumaan päikkärit.

Tänään sitten tuo viikon kestänyt rauhallinen mieliala on vaihtunut pieneen pelkoon. Ultra-aika lähenee ja jotenkin sitä miettii entistä enemmän, että entä jos tämä onni loppuukin silloin? Tein vaihteen vuoksi raskaustestin tänä aamuna.. vahva plussa kyllä joo, mutta olisihan se testiviiva voinut olla jo kontrolliviivaa vahvempi. Se pisti vähän mietityttämään, että onkohan kaikki kunnossa. Ehkä ihan tyhmää, mutta silti. Mies ei perinteiseen tapaansa osaa murehtia etukäteen, mutta niinhän hän on suhtautunut näihin asioihin hoitojenkin aikana. Sanoo, että ei siitä tulisi mitään, jos kummatkin oltais ihan hermoraunioina ja murehdittais asioita. Joten on sitten vahva minun takiani. Jossain vaiheessa suutuin tuosta, kun luulin että miestä ei hetkauta nämä asiat. Mutta kyllä tässä vuosien aikana hän on tehnyt selväksi, että samassa veneessä tässä ollaan ja ihan yhtälailla hän haluaa lasta ja on surullinen, kun se ei ole vielä onnistunut.

Mutta ehkä nyt viimein..?

Neiti Kevät ja Untamo 6+6

Oireista

Huomenna alkavan uuden viikon kunniaksi kirjoitellaanpa sitten vaikka oireista tai ainakin niistä mitä kuvittelen oireiksi. Voipahan sitten joskus muistella mitä on ollu :)

Ennen plussaa ei hurjasti oireita ollu ja nekin mitä oli, tulkitsin PMS-oireiksi. Rinnat oli arat niin kuin aina oviksen jälkeen ja melkein sinne kierron loppuun asti. Mielialat heitteli ja silloin pp.7:stä eteenpäin olin ihan varma, että menkat alkaa. Hikoiluttikin ihan valtavasti, mikä sekin on ihan normaalia mulle ennen menkkoja. Pari päivää ennen plussaa alkoi ne vahvat menkkatuntemukset ja joka kerta mennessäni vessaan olin varma, että nyt ne alkaa. Tai että, luget vaan pitää vuodon poissa.

Rv.4 Pientä väsymystä, rinnat aavistuksen verran arat (välillä ei ollenkaan, välillä enemmän), hikoilu, pissahätä iskee myös öisin (voi ehkä vielä selittyä sillä, että hyperin pelossa totuin juomaan aika paljon vettä), kaikenlaisia tuntemuksia alavatsalla.. liekkö vielä punktion jälkimaininkeja?
Rv.5 Väsymys! Hyvin nukutun yönkin jälkeen olo tuntuu päivälläkin uupuneelta ja tuntuu, etten saa ja jaksa tehtyä mitään. Rinnat aremmat kuin edellisellä viikolla, finnejä reilusti naamassa ja muutamia muuallakin vartalossa. Kuvottavaa oloa iltaisin, joka ei tahdo mennä ohi, vaikka syökin jotain. Herään poikkeuksetta joka yö pissalle. Heikko olo, jos edellisestä ruokailusta liian pitkä aika. Iltaa kohti paheneva turvotus. Valkovuoto.

Eilen aamulla tein taas huvikseni testin.. pitihän se toinenkin testi kuluttaa pois, miten tulinkaan ostaneeksi tuplapakkauksen ;) Edelleen vahva plussa, jei! Huomenna yritän uudestaan soittaa neuvola-aikaa, perjantaina eivät olleet paikalla. Varhaisultraan aikaa vajaa kaksi viikkoa. Ei se jännitä ihan kauheasti, oon tosin miettiny sitä ultraustilannetta, että miten ihmeessä siinä pystyy oleen coolina ja odotteleen tuomiota.. voikohan siihenkin saada jotain rauhottavaa :)

Neiti Kevät ja Untamo 5+6

Kristallipallolle olisi käyttöä!

Soitin sitten tänään päivällä hoitopaikkaan, sillä mieliala erityisesti viikonloppuna oli pelokas ja olin huolissani siitä, että entä jos jokin meneekin pieleen tässä raskaudessa? Tai jos en edes oikeasti ole raskaana? Jos se onkin tuulimuna tai kohdunulkoinen?

Ja mielessä pyöri ne hoitajan sanat siitä hcg-arvosta. Ystävällinen hoitaja kuunteli puhelimessa mun huolen ja sanoi, että valitettavasti hänellä ei ole mitään kristallipalloa, mistä voisi tarkistaa, onko kyseessä normaali raskaus. Ja tuosta arvosta kommentoi, että 50 on heillä asetettu rajaksi, jonka alapuolelle jääville ei varata edes ultra-aikaa, vaan heidät pyydetään uuteen verikokeeseen. Arvot 50-100 on hoitajan mukaan sellaista harmaata aluetta. Kysyin, että pitääkö minun nyt sitten vaan yrittää odottaa ultraan asti vai tulla uudestaan verikokeeseen ja kyllä hoitaja oli sitä mieltä, että pitäisi malttaa odottaa. Jos vuotoa alkaa tulemaan, niin sitten on otettava yhteyttä. Mutta mitään vuotoa ei ole tullut, sillon menkkojen aikaan ihan vähän tuhrutteli jotain rusehtavaa (kun oikein suurennuslasin kanssa paperi tutki ;) ).
Ultra-ajastakin sanoi, että ei sitä kovin aikaisinkaan kannata tehdä, että nähdään sitten varmuudella syke kun se on vähän myöhemmin.

Joten nyt sitten mennään vielä kaks viikkoa epätietoisuudessa. Yritän luottaa kuitenkin siihen, että tässä voi myös käydä hyvin ja että Untamo on ihan oikealla paikallaan. En usko, että olen vähemmän pettynyt, jos itken ja murehdin seuraavat kaks viikkoa. Ja kuin tilauksesta eilen ja  tänään on rinnat olleet aremmat. Väsynyt oon myös ollut, mutta kukapa ei olisi kun pitää töihin palata loman jälkeen? Tänään iski heikotusolo iltapäivällä ja piti äkkiä syödä vähän hedelmää, niin johan helpotti.

Neiti Kevät ja Untamo 5+1

Uusi vuosi ja uusia kujeita odotellessa!

Jälleen kerran on vuosi vaihtunut, mitä vanhemmaksi tulee niin sitä nopeammin vuodet tuntuvat vierähtävän ohitse. Täyttelin eilen uuteen seinäkalenteriin syntymäpäiviä ja muita merkkipäiviä vanhaa kalenteria apuna käyttäen ja mietiskelin mennyttä vuotta. Mitä kaikkea siihen onkaan mahtunut. Lapsettomuus-saralla hoitoja tänä vuonna on ollut vain kaksi; maaliskuun inssi, joka sotki kiertoni (ja myöhästytti IVF-jonoon pääsyä) ja nyt sitten tämä IVF. Ennen tuon IVF-hoidon alkua voisi sanoa, että olen selvinnyt aika vähällä tuskalla tän lapsettomuuden kanssa tänä vuonna. Toki se inssin epäonnistuminen ja jonoon "pääseminen" otti koville, mutta  muutoin tunnelmat on pääosin olleet hyvät. Tauot on tehneet hyvää.

Lapsettomuuden kanssa muuten tänä vuonna olen siirtynyt entistä julkisemmalle linjalle. Siirryin nettimaailman lisäksi etsimään vertaistukea myös livenä. Se on antanut paljon ja nyt vähän surettaakin, että raskautumisen myötä joutuu jättämään sen maailman taakseen. Tai siis kyllähän sieltä on tarttunut mukaan ihmisiä, jotka toivon mukaan jää pysyväksi osaksi elämää, mutta niille kuukausittaisille tapaamisille joudun jättämään hyvästit.

Muutenkin tuntuu, että hyppään johonkin ihan vieraaseen maailmaan. Lapsettoman maailma oli tullut jo melko tutuksi ja tämän vuoden aikana tuntuu, että ihan huiman paljon tutummaksi. Ja nyt olen menossa johonkin, joka sekin on ihan mahtavaa, mutta samalla myös hyvin pelottavaa. Onneksi odotusaika on sen verran pitkä, että sinä aikana ehtii jonkin verran sisäistää sitä asiaa, että meitä on jossain vaiheessa kolme. Mutta tuohon sisäistämisvaiheeseen pääsyä odottelen vielä epäuskoisin mielin.

Tänä aamuna sain sitten tehdä sen testin kotonakin.. ja kyllähän se plussaa näytti edelleen. Vahva plussa pärähti testiin jo ennen kuin tarkistusikkunaan tuli viiva.

Viime vuosi oli hyvä vuosi ja ensi vuodesta tulee.. hmm.. no sitä on vaikea arvioida etukäteen, mutta tällä hetkellä odotan innolla mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Toivon, että paljon hyvää!

Epäuskoa

Ei tätä kyllä meinaa vaan uskoa todeksi. Minäkö muka raskaana? Neljä vuotta sitten päätettiin antaa lupa vauvalle tulla ja nyt se neljän vuoden odotus palkittiin tällä plussauksella. Odotan jo kuumeisesti, että pääsisin vanhempien luota kotiin ja voisin tehdä kotona testin ja nähdä miltä se näyttää positiivisena. Aika helppoa on kyllä ollu täällä ja salata tämä asia, kun omakin olo on niin epäuskoinen.

Pientä huolta mieleen on tuonut hoitajan sanat tuloksen ja hcg-arvon kertomisen jälkeen; vielähän emme tiedä onko kyseessä normaali raskaus. Mutta olen yrittänyt järkeillä asian itselleni niin, että olishan ne pyytäneet mut uuteen verikokeeseen ennen tuota ultraa, jos arvo olisi hälyttävän matala. Onhan se niin? En muista kirjoitinko edelliseen viestiin, mutta arvo oli siis 76,2. Netistä googletetun taulukon mukaan arvo pitäisi olla jotain 3-reilun 400 väliltä.

Joten ei auta edelleenkään muuta kuin uskoa, että raskaana ollaan. En halua viettää seuraavaa kolmea viikkoa murehtien.

Puulla päähän lyötynä

"Kävitte aamulla täällä verikokeessa ja se on positiivinen, olette raskaana. Onneksi olkoon!"

Ei siihen paljon muuta tarvittu, että sai tämän naisen hölmistymään. Olin ihan varma, että tulos on negatiivinen ja sanoinkin hoitajalle, että on tuntunut siltä, että menkat alkaa. Mutta se on kuulemma ihan normaalia alkuvaiheessa siinä kohtaa, kun menkkojen pitäs alkaa. Tiesinhän minä sen, sen verran monet alkuraskauden oireita-keskusteluketjuja lukeneena. Mutta en ajatellut, että se mun kohdalla olisi mahdollista. Se, että mulle tulisi tuollaisia alkuraskauden oireita.. muista oireista en oikein tiedä.
Tissit on vähän arat olleet viimeiset pari viikkoa (oon selittäny lugeilla),
Vessassa oon ravannu yölläkin (mutta tottakai sillä määrällä mitä on tullu juotua vettä hyperin pelossa), Hikoilu (okei, no se on jossain määrin ollut poikkeuksellista.. mutta on liittynyt aiemminkin siihen, että menkat alkaa. Tosin nyt sitä on ollu jatkuvasti, ei pelkästään öisin..)
Mielialat on heitelly ja oon saanu ihan kunnon itkukohtauksia (IVF on ollu todella rankka henkisesti ja tää odottaminen.. yllättääkö ketään, jos vähän on tunteet pinnassa?)

Hoitaja varas mulle ajan alkuraskauden ultraan, joka on ens kuun lopulla. Viikkoja pitäs olla sillon 7+3 eli sykkeenkin pitäs kuulua.. Ei kai se auta kuin mennä sinne asti uskoen, että tämä on oikeasti totta. Että tuolla mun sisällä on joku pieni ihmisenalku.

Neiti Kevät ja Untamo 4+0 (viikotkin piti netistä tarkistaa, kai ne on noin?)

Tapaninpäivän turvotukset

Turvotus on jälleen palannut kuvioihin, mutta nyt sitä ei kyllä voi selitellä millään muulla kuin jouluruuilla ja -herkuilla. Ja niitähän on tullut syötyä, onneksi ostin itselleni lahjaksi pehmoisen oloasun. Joustavat housut ja huppari ovat olleet viime päivien vaatetukseni ;)

Joulu kaksin meni hyvin ja rennoissa tunnelmissa. Kotoa opittuja perinteitä noudattaen katsoimme joulurauhan julistuksen, kävin kävelyllä koiran kanssa ennen saunomista. Ja saunapuhtaina sitten vielä valmisteltiin loput ruuat. Mieheni paistoi meiän luomukinkkumme ja siitä tuli varsin maistuvaa, äitini reseptillä tehtiin porkkanalaatikkoa ja muut laatikot hommasimme valmiina. Rosollin määrä oli ehkä hieman yliarvioitu, kylmäsavulohta olisi voinut olla enemmänkin. Kaiken kaikkiaan ihania jouluruokia, joita söimme keittiössä kynttilän valossa. Sitten avattiin lahjat, joita niitäkin oli kertynyt ihan mukava määrä, kun anoppilasta oli tullut iso paketillinen joululahjoja. Toki olimme myös toisillemme ostaneet muutamat lahjat.
Tämä on ollut kyllä mukavaa, rentoa yhdessäoloa.

Huomenna aamulla verikokeeseen. Toivottavasti vastaus on joko selvästi raskaana tai ei raskaana, eikä mitään epäselvää siltä väliltä. Illalla hyppään junaan ja matkustan joulunjatkoille vanhempieni ja sisaruksieni luokse. Epäilemättä lisää lahjoja on odotettavissa on siellä suunnalla :)

Tänään on muuten pp.11, vähän on tuntunut menkkamaista oloa ja lugejen näyttää tulleen jotain rusehtavaa. Mutta noihinhan ei kiinnitetä mitään huomiota, ei varmaan ei ;)

Hyvää joulua!

Ei tullut päävoittoa joulukalenterista.. toisen päävoiton kohtalo selviää maanantaina. Sitä ennen en testaa, niin monta negatestiä tehneenä, en halua ottaa riskiä, että tuijotan taas tyhjää ruutua.
Mieli on vähän positiivisempi kuin edellisessä postauksessa, en liitele pää pilvissä enkä myöskään ole maani myyneenä.. ehkä oikea kuvaus mielialalle olisi realistisen toiveikas?

Kohtalon ivaa

22.12 ja kaksi päivää jouluun, veikkauksen joulukalenteristani on raaputtamatta kolme ruutua. Raaputin tänä aamuna ensimmäisen (yhdeksästä) merkin 20 000 päävoittoon. Mitä luulette, vieläkö on mahdollisuuksia?
Epäilen "hieman"

Pp.7 tuttuja vihlaisuja mahassa, tutunoloista hikoilua ja itku herkässä jne. Tunnen itseni, tiedän ne merkit.. miten ne voisivat olla väärässä, kun eivät ne tähänkään asti ole olleet?

Tuntuu, että kummatkin päävoitot ovat yhtä kaukana.

Erilainen joulu

Tänä vuonna joulu tulee olemaan erilainen kuin ennen.
Tänä vuonna vietämme joulun ensimmäistä kertaa kaksistaan kotona, positiivisesti ajateltuna toivon, että myös viimeistä kertaa.

Aikaisempina vuosina olemme matkustaneet joko yhdessä tai minä yksin viettämään joulua vanhempieni luo ja kerran yhteisen historiamme aikana myös miehen vanhempien luo. Olen aina tykännyt joulusta ja tottunut niihin jouluperinteisiin, mitkä lapsuudenkodissani on olleet hyvin pitkälti samanlaiset aina. Tuo joulu, jonka vietimme miehen vanhempien luona, olikin tästä syystä myös erilainen joulu ;)

Teimme syksyllä jo päätöksen, että tänä vuonna toimimme näin ja varoitin äitiäni jo hyvissä ajoin, että ehtii totuttautua ajatukseen. Eipä heiltä vastalauseita tullut, ilmeisesti minulla on jo tässä iässä oikeus tehdä päätöksiä oman elämäni suhteen. Suurin syy olikin tietenkin noiden hoitojen takia, tosin jos kaikki olisi mennyt niin kuin suunniteltiin, niin tässä vaiheessahan jo tietäisimme miten kävi. Mutta koska kuviot hieman lykkääntyivät, niin tämä päätös tuntuu entistä paremmalta.

Ajattelin aluksi, että laitamme oikein kunnon joulun kotiin, mutta nyt kun olenkin ollut tässä vielä toipilaana, niin.. no ystäväni lohdutti, että kyllä se joulu tulee, valmistelimpa minä sitä tai en. Ja tottahan se on. Jouluruokia meille kuitenkin tulee, luomukinkku on laitettu tilaukseen ja porkkanalaatikkoa ajattelin väsätä itse, leivon pipareita kummankin ja torttuja miehen mieliksi. Kaupasta tarttui mukaan tänään pieni tekokuusi olohuoneen pöydälle koristeeksi. Luulen, että meidän lahjat mahtuvat sen juurelle oikein hyvin. Uskon, että tästä tulee hyvä joulu. Me syömme hyvin, vietämme aikaa yhdessä omana pienenä perheenämme, käymme metsässä kävelyllä koiran kanssa ja nautiskelemme. Ehkä sen kruunaa sitten Tapaninpäivänä tehty raskaustesti.. jos sinne asti selvitään ilman vuotoa, niin luulen että on pakko testata. Seuraavana päivänä on sitten veritestin vuoro, mutta onhan se kiva, jos osaa jo vähän varautua lopputulokseen.

Lupauduin nimittäin joulunpyhien jälkeen käymään vanhempieni luona, kaikki nuoremmat sisaruksetkin ovat siellä vielä silloin.. mitähän jos plussaankin, voi olla pokassa pitelemistä ;)

Positiivisin sekä luottavaisin tunnelmin ja jo melkein normaalissa olotilassa oleva Kristiina & Untamo pp3.

Mutkia matkassa..

..oli pienellä vauvanalullamme, joka tänään sitten kuitenkin siirrettiin kohtuun!

Kävin aamulla ultrassa ja munasarjat oli edelleen turpeat, mutta mitään nestettä ei näkyny vatsaontelossa ja oikea puoli oli kuulemma jo siis selvästi pienentynyt (sieltä puoleltahan tuli ne huimat 37 munarakkulaa). Ja koska olonikin oli olosuhteisiin nähden hyvä, niin lääkäri päätti että siirto tehdään. Myöskään se verikoearvo ei ollut hälyttävä.

Ajattelin, että siirto on varmaankin hyvin nopea ja helppo toimitus, enkä miestäkään pyytänyt henkiseksi tueksi. Vaikka käytävällä mua vastaan tulleet "tutut kasvot punktiopäivältä" näyttivät ottaneen miehen mukaan. Ilmeisesti ajat siirtoon meni siinä järjestyksessä, kun oltiin maanantainakin, kun saapuessani hoitopaikkaan, näin pariskunnan parin vuoteen päästä ja sitten odotustilassa istuessa toimenpidehuoneesta poistui vieruskaverit. Hymyilin naiselle ja hän huiskutteli minulle.. näinköhän näemme joskus alkuraskauden ultrassakin siellä..

Siirto sinänsä oli varsin epämiellyttävä kokemus, ei lainkaan niin läpihuutojuttu kun olin luullut. Onneksi lääkäri jälkeenpäin lohdutti, että ei tämä yleensä ole näin vaikeaa. Toimenpiteen teki myös epämukavaksi se, että virtsarakko piti olla täynnä. Siirron aloitti ensin yksi lääkäri, joka aikansa äherrettyään ja välineitä vaihdettuaan totesi, että ei onnistu. Yritin olla rentona ja ajatella, että kyllä tämän joskus täytyy loppua. Keskityin taas hengittämiseen, mistä sain kehuja maanantainakin. Jotain hyötyä useista pilates-tunneista ja sen hengitystekniikasta. Lopulta lääkäri luovutti ja kutsui paikalle toisen lääkärin, joka sitten kans reittiä etsittyään lopulta sai kun saikin alkion perille. Hoitajat oli tuttuja maanantailta ja aivan ihania kummatkin, he jutteli ja yrittivät saada varmastikin mun ajatuksia muualle toimenpiteestä ja toinen silitteli olkapäästä ja kertoi aina milloin voi tuntua vähän enemmän.
Oikeastaan varsinaista kipua ei tuntunut kuin kerran, muuten lähinnä vaan epämiellyttävää tunnetta siitä, että paikkoja roplataan. Jälkimmäinen lääkäri oli mainio tapaus, totesi mm. siirron jälkeen, että "nyt seuraavan 3-5 päivän aikana se alkio joko tarttuu kiinni tai sitten ei, mutta sinä itse et voi tehdä asialle yhtään mitään. Pissalle voit mennä tästä suoraan, eikä se sieltä ulos tule." Jälkeenpäin mietin, että herkempi ois voinu loukkaantua tuosta, kyllähän minä vaikka ensikertalainen olinkin, niin tiesin tuon. Mutta mua lähinnä nauratti :) Pyysin myös tätä lääkäriä piirtämään kartan seuraavaa kerta varten, niin ei ole niin hankalaa.

Mutta nyt siis ollaan raskaana kunnes toisin todistetaan. Sen ajatuksen voimalla yritän mennä, veritesti on  27.pvä ja katotaan jos sitä ennen teen testin kotona. Kerätyistä munasoluista 18 oli ollut kypsiä ja 9 oli lähtenyt hedelmöittymään. Yksi alkio oli siirretty pakkaseen ja toinen on nyt kyydissä, 7 on vielä tarkkailussa, että josko niistäkin ois johonkin. Melkoinen kato siis kävi ja kyllähän se harmitti, nyt toivon onnistusmista kahta kovemmin, en mä ihan heti haluaisi tähän lähteä uudestaan. Vaikka kaiken kaikkiaan ei tästä nyt niin huonot muistot jääny. Hoitopaikan lääkärit ja erityisesti hoitajat oli kyllä kaikki tosi ihania ja varmasti lähetän kiitoskortin, jos tämä onnistuu. Mutta toki muutenkin ois voinu kiittää siitä kaikesta mitä ovat tehneet.

Huomisesta eteenpäin pääsen sitten tutustuun Lugeihin, ei olekaan aikasemmin tarvinu niitä käyttää.

-Neiti Kevät ja Untamo pp0

Olotiloja kuullostellessa

Sain puhelun tänään hoitopaikastamme, kirjoitin eilen että soittavat, jos on jotain ongelmaa. Mutta tänään muistin, että hehän aikoivat soittaa joka tapauksessa. Koska siirtoon pääsy ei ollut meillä läpihuutojuttu, suuren munarakkulamäärän takia.

Käskivät tulla huomenna aamulla käymään ultrassa tilanteen tarkistuksessa ja sitten tehdään päätös palaanko iltapäivällä takaisin hakemaan alkion kyytiin. Hoitaja kyseli tuntemuksiani ja olotilaani. Onhan se ihan ok, mitä nyt vähän turvottaa ja tuntuu alavatsalla, etovaa oloa on ollut myös ilmoilla. Joten onko tämä nyt sitten lievää hyperiä, ainakin oireet sopisivat siihen.

Edelleen suurin toiveeni on se, että olemme saaneet mukavan määrän alkioita. Siirron väliin jääminen ei ole maailmanloppu, jos tilanne munasarjoissa ei näytä hyvältä, niin miksi ottaa riskiä? Harmittaahan se varmasti, en sitä kiellä, mutta ei se maailmanloppu ole. Pääsimme kuitenkin alkuvaikeuksien jälkeen pistokset aloittamaan, lääke tehosi ja punktiokin oli helppo. Tuossa on jo monta hyvin mennyttä asiaa. Mutta kyllähän se mahdollisuus, että saisin huomenna pienen vauvanalun kyytiin, olisi aivan huikeaa. Ennen kuin vuosi vaihtuisi, saisin tietää olenko raskaana vai en. Mutta kuitenkin järjen ääni päässäni sanoo, että terveys ja oma hyvinvointi tulevat etusijalla.

Punktiopäivän iltana

Punktio on nyt sitten takana ja päivästä jäi varsin hyvä mieli, vaikka päivä sairaalassa olikin pitkä. Oltiin paikalla puoli ysin pintaan ja kotiin päästiin lähteen puoli kolmen aikaan. Kuulemma poikkeuksellisen kiireinen päivä, meitä oli 7-8 pariskuntaa tulossa punktioon. Oma vuoromme oli vieläpä toiseksi viimeisenä, joten ehtihän siinä jännittää ennen toimenpiteeseen lähtöä. Varsinkin kun pari edeltävää tuli sieltä itkien pois.

Onneksi esilääkitys rauhoitti jonkin verran ja vielä pöydälle asettuessa vitsailin, että tästä ei sitten karatakaan mihinkään, kun nilkkat pistettiin kiinni telineeseen. Ja kunhan kanyyli oli pistetty käteen ja lääkettä alkoi tulla, niin johan oli autuas olo. Kiva pieni päiväpöhnä ;) Hoitaja käski muistaa pysyä hereillä ja hengittää ja oli muutenkin oikein rohkaiseva. Ei sillä, että tuo punktio nyt oikeasti ois ollu niin kamalaa, että oisin tarvinu kauheasti rohkaista. Lääkkeet oli kyllä toimivat ja ainoastaan, kun vasemmalla puolella piti mennä kohdun läpi, niin se tuntui. Vasemmalle puolelle jäikin pari follia, kun olivat niin hankalassa paikassa. Toisaalta, kun lopullinen tyhjennettyjen munarakkuloiden määrä oli huimat 57, niin ehkä ne pari sinne jäänyttä ei haittaa. Munasolujakin tuli mukavat 22, joten täytyy olla tyytyväinen. Siirto on nyt suunniteltu keskiviikolle, mutta huomenna tulee sitten soittoa, jos on jotain ongelmaa. Ainakin halusivat ensin kattoa jonkun verikokeen tuloksen mikä multa otettiin aamulla..

Lääkityksen vaikutuksen loputtua maha oli jonkin verran kipeä ja olo oli muutenkin nuutunut. Särkylääkkeet ja se, että pääsi kotiin syömään, helpottivat oloa kyllä kummasti. Jospa se tästä! Mieskin uskalsi nyt tunnustaa, että häntäkin jännitti kovasti ja pelotti mun puolesta, että jos oonkin kovin kipeänä.

Punktiopäivän aamuna..

Puolen tunnin päästä pitäs aloittaa matka kohti sairaalaa.. tunnelmat on odottavat ja jännittyneet. Ja tuskastuttaa, kun ei saa syödä aamupalaa. Minä syön aina aamupalan, ei vaikka kuinka yritti eilen tankata vielä ennen nukkumaanmenoa, niin nyt on nälkä. Onneksi toimenpiteen jälkeen saa sitten jotain pientä purtavaa, sitä odotellessa ;)

Viimeisellä piikillä

Pah, hukkaan meni hyvät jännitykset Pregnylin suhteen. Mustelmaisesta mahasta löytyi vielä kohta mihin en oo pistäny ja peloista huolimatta se ei sattunut ollenkaan. Valehtelematta viis minuuttia piti kerätä rohkeutta pistämiseen, kyllä sitten jälkeenpäin huvitti.

Mutta nyt on sitten lääkkeet otettu ja kännykästä poistettu kaikki neljä hälytystä. Siitäkin huolimatta heräsin aamulla kesken unien. Ei ollut edes vessahätä tai mitään muutakaan, jostain syystä vaan heräsin. Katoin kännykkää ja tajusin, että kellohan on 06:20. Eli  ilmeisesti elimistöni on tottunut siihen, että noihin aikoihin käydään hereillä sumutteen takia ja sitten jatketaan unia. Toivottavasti se myös pian tottuu siihen, että tuohon aikaan voi jatkaa unia.. varsinkin viikonloppuisin.

On kyllä helpottavaa ajatella, että kohta tämä hoitokierto on ohi ja jos hyvin käy, niin sitten on jäljellä enää kahden viikon "olenko-raskaana"-piinailu. Sehän on varmasti ihan helppoa ;)

Kuka voisi kelloon pistää vähän vauhtia?

Se on kyllä totta, että odottavan aika on pitkä.. yleensä viikonloput on kivoja ja ne sujahtaa aina liian nopeasti ohi. Nyt tuntuu, että jo pelkästään tämä lauantaipäivä on ollut p-i-t-k-ä! Kun ei oikein mitään kauheasti voi touhuilla, mieli tekis mennä joululahjaostoksille ja siivoilla asuntoa, mutta pakko on pakottaa itsensä vaan ottamaan rauhallisesti.

Lisäksi pakko on vielä valvoa puolille öin, että "saa" pistää Pregnylin. Eilinen Puregoni sattui jo sen verta paljon, että ei kauheasti innostais enää pistellä mitään. Sumuttelutkin loppuu sitten tänään, eihän sitä olekaan jatkunut kuin lokakuun lopusta alkaen. Lähestulkoon pieni ikuisuus tuntuu olevan siitä, kun aloitin sumut ja tämä hoitokierto käynnistyi. Pitkä kaava on ollut kyllä kirjaimellisesti pitkä.

Edelleen täytyy vaan pitää peukut ja varpaat ristissä, että saadaan alkioita hyvin pakkaseen. En haluaisi heti kyllä tähän uudelleen alkaa. Niin ja nimenomaan pakkaseen alkioita, en jaksa uskoa, että pääsemme tuoresiirtoon. Pidetään sitä ylimääräisenä bonuksena tähän päälle, jos sinne päästään :) Mies on ollut ihan innoissaan, että ajatella jos tämä nyt onnistuu.. on pitänyt häntä vähän jarrutella ja samalla yrittää pitää omakin mieli siinä uskossa, että sinne siirtoon ei päästä.

On tämä kyllä ollut kyllä melko rankkaa, mutta onneksi on ihana mies vierellä, vertaistukea ja ystäviä. Niiden voimalla mennään!

Turvotusta ja jännitystä

Vitsit, miten voikin olla mahtava olotila! Tiistaista eteenpäin on kyllä turvottanu melkolailla ja oonkin naureskellu, että jos se yks ihminen töissä sai epäilyksiä muidenkin mieleen, niin ei ne ainakaan ole hälventyneet tän mun olotilan ansiosta. Oon kulkenu kyllä löysissä housuissa ja hupparissa, ei paljon farkkuja oo tehny mieli jalkaan laittaa. Paitsi yhdet, joita oon käyttäny ollessani hieman pyöreämpi. Ne on nyt varsin hyvät, eikä edes vyötä tarvi :)
Muutenkin tuolla mahassa on ollu nyt enemmän tuntemuksia ja on pitänyt vähän hidastaa tahtia, kun reippaasti kulkeminen ja touhottaminen ei tunnu omalta jutulta tällä hetkellä. Tässä ilmeisesti saa hyvää esimakua raskaana olemisen ihanuudesta ;)

Noiden fyysisten oireiden ansioista on tällä hetkellä melko hankala unohtaa ja olla ajattelematta tätä hoitoa. Eilen töissäkin purskahdin itkuun ihan mitättömstä asiasta. Johtaja pyysi mut jutteleen yhdestä asiasta mihin olin suhtautunut viikkopalaverissa sovittujen toimintatapojen vastaisesti. Ei todellakaan mikään iso asia, mutta häntä oli se jäänyt mietittymään ja halusi keskustella vielä siitä. En ottanut siitä nokkiini tai mitenkään kokenut keskustelu syyttävänä ja onneksi johtajakin tietää, että käyn tällä hetkellä henkisesti raskaita asioita läpi, joten hänkään ei ihmetellyt reaktiotani.
Joten kuten sain soperrettua, että tämä johtuu siitä, että ensi viikko lähenee ja se pelottaa & pyörii mielessä. Johtaja ymmärsi kyllä ihanasti ja meinasi, että kannattaa miettiä omaa jaksamista. Työni on kuitenkin fyysistä ja pitäisi pystyä olla aidosti läsnä. Niinpä sitten jäin sitten kotiin täksi ja huomiseksi päiväksi ja toivon todella, että punktio ens viikolla olisi jo heti maanantaina. Jos ei ole, niin sitten täytyy varmaan sitäkin päivää pyytää sairaslomapäiväksi.

Huomenna tosiaan aamupäivällä on kohtalon hetket ja selviää milloin punktio on. Sen perusteella voikin sitten taas suunnitella elämää vähän eteenpäin. Pitäs nimittäin yrittää ratkaista joulun ajan-dilemma. Olemme mieheni kanssa sopineet, että vietämme joulun kaksin kotona, mutta sitten minua on myös painostettu tulemaan joulun jälkeen käymään lapsuudenkodissa. Ainut pieni ongelma nyt vaan on, että tämän hoitokierron tulos selviää sitten sillä samalla viikolla, mikäli siis siirtoon asti päästään. Tulee tulokseksi kumpi vain, niin haluaisin vastaanottaa sen tiedon mieheni kanssa yhdessä. Mutta hankala tästä on äidillekään puhua, että miksi en vielä osaa sanoa varmuudella miten tulisin, kun hän ei tiedä meidän tilanteestamme. Tämähän tietenkin ratkeaisi taas sillä, että kertoisin suoraan.. jälleen jään pohtimaan tuota asiaa..

Labrakuulumisia

Verikokeessa käyty ja vaste lääkkeelle oli hyvä, ehkä annos hieman yläkanttiin jos ymmärsin oikein..? Mutta jatketaan samalla määrällä ja jatketaan seuraavan etaapin odottamista. Perjantai - tuo kohtalon päivä on onneksi pian :)